Artikkeli: Aaro Hellaakosken Hauen laulu

Jukka Ammondt

Suomen kesä on luonnonläheisyyden aikaa. Kesälomien alussa yleisenä kestopuheenaiheena on jo kauan ollut se, että niin monet viettävät kesän monenlaisina hengästyttävinä suoritteina ryntäämällä paikasta toiseen ja kesätapahtumasta seuraavaan – aikana, jolloin voisi levätä ja nauttia luonnosta. Onhan erityisesti juuri kesä se aika, joka voisi vapauttaa kiireisen ihmisen uudenlaiseen ajattelutapaan ja suhteen luomiseen myös omaan itseensä. Runous ja runokieli tarjoavat vapaisiin hetkiimme luovuuden impulsseja. Kirjallisuuden opettajan ja tutkijan työssäni olen vuosien varrella entistä enemmän viehättynyt Aaro Hellaakosken (1893–1952) runotuotannosta ja hämmästellen ihaillut monia hänen runojaan.

Hellaakoskea on luonnehdittu suomalaisista runoilijoista luonnontuntoisimmaksi. Luonto on erikoisella tavalla läsnä myös hänen kuuluisimmassa runossaan Hauen laulu (ks. Hellaakoski 1928):

Hauen laulu

Kosteasta kodostaan

nous hauki puuhun laulamaan

kun puhki pilvien harmajain

jo himersi päivän kajo

ja järvelle heräsi nauravain

lainehitten ajo

nous hauki kuusen latvukseen

punaista käpyä purrakseen

lie nähnyt kuullut haistanut

tai kävyn päästä maistanut

sen aamun kasteenkostean

loiston sanomattoman

kun aukoellen

luista suutaan

longotellen

leukaluutaan

niin villin-raskaan

se virren veti

että vaikeni

linnut heti

kuin vetten paino

ois tullut yli

ja yksinäisyyden

kylmä syli.

Hauen laulusta on toimittaja Eeva Vuorenpää tehnyt lyhyen televisio-ohjelman, joka julkaistiin kirjailijan syntymän 100-vuotispäivänä 22.6.1993. Siitä lähtien olisi kyseinen ohjelma mielestäni ollut aiheellista lähettää vaikkapa joka juhannuksena television välityksellä suomalaisiin koteihin muistuttamaan jostain tavoittamattomasta, joka heräävään suomalaiseen kesäaamun ihmeeseen voisi liittyä.

Hauen laulu on aiheuttanut monenlaista hämmästystä. Sitä on luonnehdittu runoilijan kutsumuslauluksi ja Hellaakosken luonnontunteen synteesiksi. Sitä on arveltu myös aikansa kirjallisuuspoliittiseksi kannanotoksi ja jopa eroottiseksi rakkausveisuksi (ks. esim. Kupiainen 1953, 217–219). Oikeastaan nämä kaikki ulottuvuudet ja paljon muutakin on tässä runossa mukana. Runo laajenee ja laajenee ja käsittää jotain syvää totuutta, johon pääsemme koskettamaan tai ainakin aavistamaan sen olemassaoloa. Hellaakoski on itse nimittänyt Hauen laulua läheisimmäksi runokseen (Kupiainen 1953, 215).

Hauen laulu syntyi kesällä 1928, jota Hellaakoski nimitti kesien kesäksi. Takana oli ylityöllistettyjä vuosia opetustyön ja tutkimusten parissa. Hän oli saanut valmiiksi väitöskirjatyönsä, ja nyt oli vihdoin aikaa rauhaisaan kesänviettoon vapaana arkihuolista.

Luonnontutkija matkusti Sääksmäen Kalalahden taloon, jonka sivurakennukseen tuuhean kuusimetsän keskelle hän perheineen asettui asumaan. Unelma kiireettömästä kesästä perheen parissa toteutui. Sitä sävytti myös kalastelu Vanajaveden Rauttunselällä, josta nousi ahventa, haukea ja kuhaa. Joskus soudettiin Joel Lehtosen Lintukotoon tai monumentaalisista veistoksistaan tunnetun kuvanveistäjän Aukusti Veuron luo, jonka puoliso Elsa Veuro oli Hellaakosken vaimon Lempi Hellaakosken sisar. Ennen kaikkea isällä oli aikaa leikkiä pienen Katri-tyttärensä kanssa. (Kesä 1928 Aaro Hellaakosken elämässä ja tuotannossa: ks. Kupiainen 1953, 195-226; Vuorenpää 1993.)

Kalalahden metsämajan rauhassa alkoi syntyä runoja. Hellaakoski on itse kertonut Hauen laulun mystisen syntyvaiheen. Eräänä elokuun yönä hän oli havahtunut unestaan ja tuntenut runon olevan tulossa. Hän sytytti kynttilän ja runo alkoi purkautua paperille. Sen jälkeen runoilija meni huojentuneena nukkumaan. Kun hän aamulla heräsi ja katseli paperille kirjoittamiaan säkeitä, hän hämmästyi aikaansaannoksestaan. (Kupiainen 1953, 215) – Kesien kesä oli tuottanut runojen runon.

Hauen laulu ja muutkin kesällä kirjoitetut runot ilmestyivät jo tulevan syksyn 1928 aikana kokoelmassa Jääpeili. Se oli erikoinen runokokoelma, jota Hellaakosken elämänkerran kirjoittaja Unto Kupiainen luonnehtii laajassa Hellaakoski-tutkimuksessaan modernistisen runoilmaisun merkittävimmäksi saavutukseksi suomalaisessa runoudessa (Kupiainen 1953, 197). Kokoelmasta tuli kokeileva, kubistinen, jopa futuristinenkin, ja sellaisena se oli aikaansa edellä. Harvat ymmärsivät Hellaakosken vapautunutta rytmiä ja erikoisia runokuvia ja epäsovinnaista tyyliä.

Vapautunut rytmi- ja säkeistörakenne tulevat esiin havainnollisella tavalla Hauen laulussa. Esimerkiksi kahden ensimmäisen säkeen muodostama säkeistö voisi olla tiivistetyssä muodossa ilmaistu tarina hauen kummallisesta, myyttisen tuntuisesta matkasta. Se ilmaisee rytmisestikin runon kahta olotilaa: alhaalla olevan, syvän, salaperäisen kostean kodon ja ylös päin, korkeuksiin suuntautuvan liikkeen, joka päätyy kuusenlatvaan.

Hauen laulu tarjoaa mainion esimerkin Hellaakosken kaavoihin kangistumattomasta moniulotteisesta runokielestä. Ensimmäinen säe noudattaa säännöllistä trokeista eli laskevaa mittaa kun taas toinen säe on sitä vastoin nousevaa jambia. Edellinen säe kuvaa näin jo runomittansa myötä alhaalla olemista, näkökulman suuntautumista alas vetten raskaan painon alle. Jälkimmäinen säe taas nousevien runojalkojensa vuoksi kuvaa hauen ylös päin suuntautumista, uuden elementin saavuttamista. Nousevat runomitat hallitsevat Hauen laulun säkeitä kokonaisuudessaankin, mutta laskeviakin runomittoja on muutamia, huipentumana runon loppusäe: kaksi trokeista runojalkaa käsittävä metafora “kylmä syli” hahmottaa rytminsäkin vuoksi yksinäisyyden raskasta taakkaa, jonka hauki laulullaan on kaukaa alhaalta tuonut mukanaan.

Vanhalla fraktuuralla kirjoitettu runo vaihtuu välillä uudeksi kirjasintyypiksi erottuen omaksi kursiivilla kirjoitetuksi säeryhmäksi, jossa on näkyvillä selkeitä viitteitä Kalevalaan. Kirjallisuuden tutkimuksen piirissä Hauen laulun intertekstuaalisuutta on toki tutkittu. Pirjo Lyytikäinen huomauttaa, että kuuset, kukkalatvat voisivat jo johdattaa lukijan ajatukset Kalevalaan, mutta laulavan hauen kautta yhteys kansalliseepokseemme rakentuu huomattavasti selkeämmin.

Hauki, nimenomaan laulavana, viittaa Pohjolan häiden valmisteluun. Olut alkaa vaatia itselleen “laaullista laulajata”. Aluksi kokeillaan kaloja: “Lohi on tuotu laulajaksi, hauki kunnon kukkujaksi”. Näin rakentuu hauen yhteys lintuunkin, kansanrunouden käkeen. Tosin lohi ja hauki eivät kumpikaan lopulta kelpaa oluen laulajiksi. Vielä helpompaa on huomata, miten Kalevalaa muistuttavissa kursiivisäkeissä hauen leukaluun korostaminen luo yhteyden Väinämöisen kanteleeseen runonlaulun kalevalaisena tunnuskuvana. (Lyytikäinen 1995, 26–27)

Yhteyksiä Kalevalaan siis löytyy selvästi runon rakenteellisista piirteitä ja sen kuvista. Helposti voidaan myös huomata runossa korostuvan keskeisesti kalan ja linnun oppositioasetelma. Lintu laulaa, mutta kala on vaiti. Nyt tämä vastakohtaisuus käännetäänkin päälaelleen, sillä Hellaakosken runossa hauki laulaa ja linnut vaikenevat. Tapahtuu jotain luonnonlait kumoavaa. Jokin tulee alhaalta, tuntemattomista syvyyksistä ja aiheuttaa hämmennystä, muutosta. Kuva kuusen oksalle nousevasta hauesta on paradoksaalinen ilmiö sinänsä. Haukeen nimenomaan virttä veisaavana liittyy ihmisen ominaisuuksia. Yhdistelmää voisi nimittää groteskiksi tai karnevalistiseksi, joten aikakauden vakavasta ja jäykästä kirkollisesta näkökulmasta tarkastellen runo tuskin herätti myönteisiä reaktioita.

Laulavalla hauella on siis paitsi kalan, myös linnun ja ihmisen ominaisuuksia sekä tietysti myös oravan. Hämmentyneenä ja ärtyneenä Helsingin yliopiston kuuluisa lintutieteilijä professori Emil Kivirikko päivitteli julkisesti, kuinka joku kynäniekka kirjoittaa hauesta, joka nousee puuhun ja vielä laulamaan (Vuorenpää 1995). Tällainen ”lausunto” kuvaa samalla myös itse Jääpeili-runokokoelman vastaanottoa. Suuri yleisö ei sitä ymmärtänyt laisinkaan, ja runokokoelman myynti jäi sen mukaiselle tasolle. Kokoelma sai osakseen ristiriitaisen lehdistöarvostelun. Vaikka johtavat kriitikot antoivat sille kiitostakin, he vastaanottivat kokoelman sangen pinnallisesti (Kupiainen 153, 225). Vastaanotosta masentuneena Hellaakoski päätti omistautua vain tieteen ja opetuksen palvelukseen. Kuten tiedetään, hän vaikeni lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi, sillä vasta 1940-luvulla hän alkoi uudelleen kirjoittaa runoja. Tuolloin hänen varsinainen mestarikautensa alkoi. Se olisi voinut kestää vielä hyvinkin kauan, mutta Aaro Hellaakoski hän kuoli nopeasti edenneeseen sairauteen 23.11.1952.

Laulava hauki on voinut saada innoitusta vaikkapa Tyko Sallisen maalauksista ja Väinö Aaltosen veistoksista, joista Hellaakoski kirjoitti 1920-luvulla esseitä. Kuten kirjallisuudentutkija Tuula Hökkä toteaa, monien nuorten kirjailijoiden ja taiteilijoiden, myös Hellaakosken, kiinnostus ekspressionismia kohtaan loi merkittävän perustan modernistisille pyrkimyksille. Se takasi irrottautumisen naturalistis-realistisista näkemyksistä ja avasi tien sisäiselle kokemukselle ja tunteiden ilmaisuun. Kuten ekspressionismi, myös kubismi kehittyi aluksi kuvataiteilijoiden piirissä ja tuotti yllättäviä yhdistelmiä ja rinnakkainasetteluja. Esimerkiksi Marc Chagallin maalauksissa kala lentää ja leuasta puhkeaa viulu. Hellaakosken laulavalla hauella on kiintoisa ja moniulotteinen kulttuurinen ja poeettinen tausta. (Hökkä 2004, 190, 193–194.)

Edellä olen jo viitannut hauen leukaluuhun kalevalaisena runolaulun tunnuskuvana. Väinämöisen soitto hurmaa kaikki kuulijat ja soitto liikuttaa myös Väinämöisen itsensä kyyneliin. Tuula Hökkä vertaa Väinämöisen soittoa Orfeukseen, joka pystyi taivuttelemaan soitollaan kuoleman vallan ja nostattamaan innoituksensa päivänvaloon antamalla äänen kauneuden ja rakkauden loistolle (Hökkä 2004, 190).

Orfeuksen laulajamyytissä ja Väinämöisen soitossa on sinänsä paljon yhteistä. Hellaakosken runon osalta on kuitenkin vielä paikallaan todeta, että Hauen laulussa korostuu erityisesti koominen ristiriita Väinämöisen – ja miksei myös Orfeuksenkin – soittoon, ja juuri se tekee runosta yhä moniulotteisemman intertekstuaalisestikin.

Hauen laulun syntytarina on kiehtova. Olisi mahdollista ajatella niinkin, että Aaro Hellaakosken alitajunta yöllä nukkuessa oli herättänyt hänet merkillisillä kuvillaan. Tiedostamattomilla mielen tasoilla uivat merkilliset kalat, luovuuden impulssit, pyrkivät saada tilaisuutta tulla esiin merkillisiin salapukuihin puettuina.

Analogian tarjoaa Hellaakosken kesäloman vietto kalastuksen parissa. Vanajaveden Rauttunselältä Hellaakosken uistinsiimasta tai verkosta veneeseen – syvyyksistä ylös päivänvaloon – noussut hauki on saanut valtavia merkitysulottuvuuksia Hellaakosken luovan mielen syvyyksissä.

Alitajunnan paine herätti hänet yöllä purkamaan tiedostamattomalta tasolta nousseen runon paperille. Näinkö voidaan ajatella? Ehkäpä näinkin.

Laulava hauki aiheuttaa hämmennystä ja vaientaa kauniisti laulavat linnut. Toiko Hellaakosken alitajunta hänelle viestin siitä, miten hänen tulevalle Jääpeili-runokokoelmalleen oli käyvä? Sitähän ei tervehditty suinkaan riemuhuudoin vaan tyrmistyneenä – jotenkin samaan tapaan kuin runon laululinnut vastaanottivat hauen laulun. Runo oli siis myös ennustus tulevasta. Toisaalta runon voidaan ajatella myös toimivan metatasolla, eli se olisi runo runosta itsestään tai runoilijan työstä uutta luovana ja tavanomaisia ajattelun ja havainnoinnin rakenteita kyseenalaistavana.

Olen monesti pohtinut myös sitä, miten mielenkiintoinen Hauen laulu voisi olla aivotutkijoille. Hedelmällistä keskustelua syntyisi varmasti aivofysiologi Matti Bergströmin kanssa. Hän on saanut kansainvälistä mainetta tutkiessaan luovuuden anatomista puolta.

Keskustelu tulisi mitä ilmeisimmin kohdistumaan aivojen eri osiin, joista sisin muodostaa aivorungon eli ytimen. Siinä hermosolut muodostavat verkoston, jossa solujen kytkennät ovat sattumanvaraisesti muodostuneita. Rakenteellista järjestystä ei juurikaan esiinny.

Aivokuori sitä vastoin on järjestynein, toisin sanoen sen solurakennelmat ovat järjestyneimmät. Järjestys voidaan ymmärtää informaationa ja sen puute sattumanvaraisuutena eli entropiana.

Bergströmin termein ilmaistuna ydin on sattumageneraattori ja iso aivokuori on generaattori. Luovuus olisi näin ajateltuna ja määriteltynä sitä, että aivoytimestä purkautuu sattumanvaraista vaikutusta, joka tavanomaisille ajattelumme käsitteille ilmenee täysin vieraana. Oudot impulssit, jotka tulevat aivoytimestä, ovat eräänlaisia käsitemuunnoksia, jotka iso aivokuori yleensä tuhoaa. Luovuus voidaankin bergströmiläisittäin määritellä sellaiseksi, että aivorungosta, ytimestä lähtevä satunnainen impulssi läpäisee ison aivokuoren ja siihen syntyy muunnosta. Keskeistä ja kiintoisinta tässä on se, että Bergström painottaa todellisen luovuuden sisältävän tiedon ulkopuolisen tekijän. (Bergström–Sauvala 1986, 240–244; Bergström 1979, ks. esim. 95–96.)

Syvyyksistä kuusen latvaan käpyä purrakseen nouseva ja virttä veisaava merkillinen kalan, linnun, oravan ja ihmisen hybridi olisi näin tulkittuna luova impulssi, jolla ei ole mitään järkevää järjestystä meidän tavanomaisen, loogisen, järjestyneen ajattelumme puitteissa.

Hauen laulu olisi näin ymmärrettynä runo luovasta toiminnasta sinänsä, runo luovuuden merkityksestä ihmisessä – myös ihmisaivojen näkökulmasta.

Kaiken kaikkiaan Hauen laulu laajenee näin monikerroksiseksi runoksi luovuudesta. Se hahmottaa eteemme omalaatuisen olion, anomalian, ja antaa sille liikkeen myötä merkitysulottuvuudet, jotka rakentavat yhteyden ihmisen mikrokosmoksesta luonnon universaaliseen liikkeeseen, makrokosmokseen.

Lähteet: Bergström, Matti 1979: Aivojen fysiologiasta ja psyykestä. WSOY, Helsinki.

Bergström, Matti – Sauvala, Jorma 1986: Aivot ja evoluutio. WSOY, Helsinki.

Hellaakoski, Aaro 1928: Jääpeili. Otava, Helsinki.

Hökkä, Tuula 2004 : Aaro Hellaakosken “Hauen laulu” – Romantiikasta modernismiin. Teoksessa: Runosta runoon, Suomalaisen runon yhteyksiä länsimaiseen kirjallisuuteen antiikista nykyaikaan. Toim. Katajamäki, Sari – Pietikäinen, Johanna. WSOY, Helsinki.

Lyytikäinen, Pirjo 1995: Muna vai kana, Erä tulkintapeliä Michael Riffaterren inspiroimana. Teoksessa: Kuin avointa kirjaa, Leikkivä teksti ja sen lukija. Toim. Mervi Kantokorpi. Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, Helsinki.

Vuorenpää, Eeva 1993: Hauen laulu. Tuottaja Marjaleena Lampela. TV1, Asiaohjelmat 1993.