Artikkeli: Antakaa heille anteeksi sillä he eivät tiedä mitä he tekevät

Jukka Sarno

Esitän tässä muutamia näkökulmia tilanteista ja niiden taustoista, joissa voimme testata anteeksiantamisen kykyämme – esimerkkejä, joissa anteeksiantamista voimme testailla jokapäiväisen elämämme kannalta. Tiedämmekö me aina mitä me teemme? Luulen, että suurimmaksi osaksi luulemme tietävämme. Suurimmaksi osaksi me ihmiset olemme ja elämme suhteellisen pinnallisten käsitysten varassa, joiden pohjalta meidän on tehtävä – joskus suuriakin – omaan ja toisten elämään vaikuttavia päätöksiä aina asemastamme riippuen. Koetamme suunnistaa eteenpäin syy-seuraussuhteiden verkossa parhaan kykymme mukaan. Näissä tilanteissa kohtaamme päivittäiset haasteemme ja vastuksemme, joudumme arvostelukykymme ja suhteellisuudentajumme kanssa koetukselle. Loukkaamme ja tulemme loukatuiksi.

Missä tilanteissa meidän tulee antaa anteeksi ja miksi? Ihminen käyttää inhimillisiä resurssejaan suhteessa kokemusperäiseen tietoonsa. Tuota kokemusperäistä tietoa me kasvatamme läpi elämän erilaisten eteen tulevien tilanteiden kautta ja niitä läpi elämällä. Tietomme on aina luonteeltaan suhteellista ympäröivään maailmaan nähden. Olemme suhteellisesti ottaen oikeassa tai väärässä. Olemme osatotuuden, subjektiivisen maailmankuvamme kahleissa, kuka enemmän ja kuka vähemmän. Tuon omiin kokemuksiimme pohjautuvan osatotuutemme kautta hahmotamme maailmaa ja siihen me turvaamme tiukoissa paikoissa. Se on suurimmalle osalle ihmisiä ainoa konkreettinen pohja johon turvata, tuo oma kokemus. Se, mitä sitten haluamme kokea ja minkälaista pääomaa itseemme kasvattaa, on jo toinen asia.

Ihmiskunnan tietoisuus kehittyy valtavin ponnistuksin jäsenistönsä kautta. Meitä ihmisiä, etenkin sitä sielua, joka maailmaan syntyy, odottaa valtava psykologinen painostus, jonka puitteissa meihin jo pienestä pitäen istutetaan kapeampia tai laajempia maailmankatsomuksia aina sen mukaan, millaiseen ympäristöön inkarnoituvina sieluina päädymme. Tuon maailmankatsomuksen me saamme sen mukaan, mikä on meidän sisäinen tehtävämme sen puitteissa. Usein käy myös niin, että yritämme koko ikämme yrittää löytää omaa sisäistä olemustamme ulkoapäin pakotetun maailmankuvan läpi. Kenelle se sitten onnistuu paremmin, kenelle huonommin, on paljolti nähdäkseni kiinni siitä, minkälaisen sisäisen valmiuden me olemme elämänymmärryksen oivaltamiseen aiemmissa inkarnaatioissamme kehittäneet.

Maailmakatsomuksia on maailma täynnä. Suuri osa niistä väittää olevansa toinen toistaan parempi. Sanoisin kyllä, että ne ovat kaikki yhtä hyviä, koska ne ovat kaikki suhteellisia ja vastaavat aina sen ihmisen kehitysastetta ja kykyä omaksua asioita, joka kyseisen maailmakatsomuksen omaksuu ja sen kanssa elää.

Vaalivuonna tuli kuunneltua joitakin vaalikeskusteluita. Näistä olen huomannut sen seikan, että suomalaisessa yhteiskunnassa valtapuolueiden näkemykset, jotka vastaavat yleensä kansan yleistä tietoisuuden tilaa, sisältävät arvoja joita voidaan jo pitää kehittyneen yhteiskuntaelämän mittareina. Pienpuolueet ja marginaaliryhmät ovat usein joko tietyissä asioissa aikaansa edellä tai ajastaan jäljessä – heijastellen joko vanhoja käsityksiä historian lehdiltä, joihin kansan enemmistö ei enää tunne kutsumusta, tai liian pitkälle vietyä liikettä, johon kansan kollektiivinen tietoisuus ei vielä yllä. Se, kuinka hyvin sitten vaalipuheet pitävät paikkansa, jää nähtäväksi.

Joka tapauksessa ihmiset toimivat kukin sarallaan, oman viitekehyksensä puitteissa, jota pitävät ainoana oikeana tai lähestulkoon oikeana tapana toteuttaa itseään.

Kun ihminen sitten toteuttaa itseään, suhteellisen ja subjektiivisen osatotuutensa mukaisesti noudattaen sisäistä suunnitelmaansa, hän saa aikaan oman kehityssuunnitelmansa mukaisia tapahtumia ja ilmiöitä, jotka eivät välttämättä aina ole sopusoinnussa sen kollektiivisen maailmankatsomuksen kanssa, jonka yhteydessä hän noita tapahtumia tuottaa. Tällöin voidaan yleisesti ajatella että hän loukkaa yleistä tietoisuutta, yleistä mielipidettä.

Ihminen on osapuilleen mielestäni aina syyntakeeton suhteessa korkeampaan olemuspuoleensa, toteuttaessaan persoonallista itseään. Vain korkeampaa inspiraatiotaan kuuntelemaan oppinut ihminen, joka ei anna esimerkiksi henkilökohtaisten pelkojen sanella toimintaansa, voi toimia vastuullisesti elämän luovien voimien suuntaisesti – noudattaa kehityksen luovaa virtausta, antamatta henkilökohtaisten demonien sokaista mieltään. Tuo luovan virtauksen kuunteleminen itsessään tarkoittaa peloista irtipäästämistä ja kykyä antaa itsensä aidosti ja avoimesti tilanteissa, joissa ihmiset kohtaavat toisensa. Se tarkoittaa luottamusta elämän kantaviin voimiin. Tuon luottamuksen ajattelevat ihmiset yleensä toisistaan tunnistavat ja osaavat sitä arvostaa. Kun sitten kohtaamme ilmiötä ja vastuksia tai ns. loukkauskiviä arkipäivässämme ja kanssaihmistemme kanssa eläessämme elämän eri foorumeilla, tulevat nuo kehitysvastukset usein juuri kanssaihmistemme taholta kehityspaineina meille kuin räätälöityinä, meitä unestamme herättelemään. Se että noihin ulkoa tuleviin huomautuksiin tai paineisiin lähimmäistemme taholta vastataan eri tavoin, riippuu aina siitä, onko kyseessä elämää herkin korvin kuunteleva itseänsä etsivä totuudenetsijä vai omaa persoonaansa vielä korostava ns. maailmallinen ihminen.

Loukkaantuminen, henkilökohtaisen kolauksen tunne tai harmistuminen johtuu meissä aina ylpeydestä, jolla koetamme niin usein peittää riittämättömyyttämme. Alamme tuntea olevamme enemmän kuin muut, unohdamme terveen nöyryyden ja alamme aliarvioida kanssaihmistemme ajattelukykyä tai olemme yleisesti piittaamattomia siitä ympäristöstä, johon olemme vuorovaikutussuhteessa. Tällainen ajattelu ja asennoituminen kohtaa usein nolon lopun, koska ajaudumme sokeasti ja omaa erinomaisuuttamme vaaliessamme helposti keisariksi ilman vaatteita. Jos meille tällaisesta huomautetaan, kenelle pitäisi antaa anteeksi ja miksi? Itsellemme? Vai huomauttajalle? Molemmille? Ihmiset, jotka loukkaavat meitä, ovat toisaalta suorittamassa karmallista tehtäväänsä suhteessa meihin. Toisaalta he toimivat oman rajallisen tajunnantilansa puitteissa – ymmärtämättä, että muita vahingoittaessaan myös vahingoittavat pitkän päälle itseään. Negatiivisen mielentilan tuottamat vasamat palaavat aina lähettäjälleen, joka joutuu ne omana kylvettynä satonaan korjaamaan omassa tulevaisuudessaan – usein jo lähitulevaisuudessa. Meidän taas, jos tunnemme loukkaantuneemme, on hyvä tiedostavina ja itseämme tietoisesti kehittämään pyrkivinä yksilöinä olla aina provosoitumatta ja tarkkaan analysoida miksi loukkaannumme.

Kuten aiemmin mainittiin, lähes poikkeuksetta meissä oleva ylpeys loukkaantuu. Tämä taas johtuu väärästä kuvitelmasta omasta itsestämme. Olemme saattaneet alkaa kuvitella olevamme, vaikka meidän itse asiassa pitäisi vain olla mitä olemme. Emme tunnista maailman peilistä, siitä ympäröivästä heijastuspinnasta, jonka muut ihmiset muodostavat, omaa kuvaamme.

Henkisesti orientoituneista henkilöistä – kuten myös itsestäni – olen huomannut, että elämää kokeneena ja ehkä pahimmista karikoista selvinneenä ihminen alkaa helposti pitää itseään suhteellisen erinomaisena olentona, joka tiettyyn tasoon kehittyneen älynsä avulla ratkaisee kaikki eteen tulevat ongelmat. Teoreettisesti opit saattavat jo pitkälti olla hallussa verrattuna ihmiseen, jonka energia ja ajattelu pitkälti pyörivät päivittäisissä askareissa. Nuo opit on myös usein henkilökohtaisesti pitkälle jalostettu ja niistä voi huokua syvä ymmärrys elämää ja kanssaihmisiä kohtaan. Tässä piilee samalla yksi pahimmista sudenkuopista, joihin tietoisesti itseään henkisesti kehittävä yksilö voi pudota: hän voi jäädä oman erinomaisuutensa pauloihin. Tässä vaiheessa alkaa myös ilmetä harkintakyvyn sumentumista ja arvostelukyvyn puutetta, jos ei joka taholla valvo itseään ja osaa olla hereillä. Kun henkisesti pyrkivä ihminen kompastuu puutteisiinsa, ovat myös kivittäjät aina valppaina. Esikuville ei virheitä sallita. Esikuva ei ole enää ihminen; esikuva on jotain mitä kohti tulee pyrkiä.

Antakaa siis anteeksi, jos joku teidät jalustalta pudottaa. Se tarkoittaa vain sitä, että olette sinne itse kiivenneet tai motiivinne ovat siellä olosta sumentuneet.

Meidän tulisi olla hereillä, sanotaan, mutta meidän tulee olla nimenomaan hereillä ympäristömme suhteen, hereillä kanssaihmistemme suhteen – ettemme vieraannu ennen aikojamme siitä ympäristöstä, josta olemme vajavaisina olentoina vielä riippuvaisia. Harva meistä on niin vahva, että ei olisi mitenkään riippuvainen yleisestä mielipiteestä, vaikka se perinteisesti on paljolti ajattelevan ihmisen mielestä jotain halveksittavaa ja monessa asiassa perin juurin jälkeenjäänyttä. Se on kuitenkin se pohja, josta suuri yleisö tietoisuutensa siemenet ammentaa ja johon itseään tietoisina pitävien ihmisten siksi tulisi jatkuvasti yrittää vaikuttaa nostavasti omalla panoksellaan ja laadullaan. Se voi olla mahdollista vain elämällä yleistä mielipidettä ja ymmärtämällä sitä. Tietoisesti ajattelevan ihmisen työkenttää on juuri tuo yleinen mielipide ja siihen vaikuttaminen jalostavilla ja nostavilla arvoilla, ajatuksilla ja teoilla.

Vain sellaisen vihollisen voi voittaa jonka tavat tuntee, sanovat idän vanhat mestarit. Voimme luoda ympäristöstämme selviytymishelvetin, eläinihmisten maailman, tai inhimillisten, alkuperäisten kristillisten arvojen mukaisen, keskinäiseen kunnioittamiseen ja veljeyteen perustuvan maailman. Tällaisessa maailmassa eri uskontojen lanseeraamat inhimilliseen kehitykseen painottuvat arvot ovat etusijalla ja määräävät etenemistahdin.. Kouluissa pitäisikin mielestäni olla kaikille pakollinen eettisen elämäntaidon perustutkinto jo alakoulusta asti, jossa elämää ylläpitävät perusarvot opetettaisiin uusien yhteiskuntien rakentajille jo pienestä pitäen. Perinteisesti tämä on ollut uskontojen tehtävänä, mutta valitettavasti tänä päivänä tärkeät perusarvot eivät tuolla systeemillä saavuta kaikkia tarvittavia tahoja. Rakentavat elämänarvot, jotka siis ovat kaikille uskonnolle yhteisiä ja joista me käytämme ilmaisua kristilliset elämänarvot, kuuluvat kaikille – siivottuina tarpeettomasta negatiivisten asenteiden ja ennakkoluulojen kasaamasta painolastista.

Hiljaa hyvä tulee, sanoo vanha sananlasku. Nykyinen hektinen työelämä kvartaaleineen ajaa työelämän kurimuksessa ihmiset hengästyttävään ylisuorittamiseen, jossa pitää tuottaa jatkuvaa lisäarvoa, koska kaikki niin tekevät. Tätä voi ajatella hysteerisenä juoksuna kohti tuntematonta päämäärää, jossa suuntaava ajatus ei ole enää mukana. Analyysit eivät ole selkeitä, eikä oikea intuitio, joka toimii ainoastaan pyyteettömistä ja kokonaisuutta huomioivista motiiveista käsin, pääse vaikuttamaan päätöksentekoon. Päätökset tehdään vain sen näkökyvyn perusteella, mikä on jatkuvan suorittamisen nostattaman pölypilven sisällä mahdollista. Sanotaan, että aika on rahaa, mutta hosumista tai hysteerisessä mielentilassa työskentelemistä ei myöskään voida pitää viisaana toimintana.

Toimitaan pölypilven keskellä, josta ei ole enää näkyvyyttä mihinkään suuntaan; näkee vain omat suorittavat kätensä, joiden pitää olla jatkuvassa liikkeessä tietämättä enää itsekään miksi. Kun ei tuota toiminnan aiheuttaman pölypilven laskeutumista mahdollisteta, käy kirkkaan ja selkeän kokonaiskuvan muodostaminen lähes mahdottomaksi tehtäväksi. Kaikesta tästä lankeaa tietenkin syyn ja seurauksen lain mukaiset sanktiot ajallaan laatunsa mukaisesti. Annettakoon kuitenkin anteeksi niille voimille, jotka toimivat nykyisen työelämän hysteerisen juoksun takana kvartaaleineen päivineen, sillä he opettavat ihmiskuntaa omalta osaltaan kohdistamaan älyn energiaa olennaiseen ja karsimaan epäoleelliset asiat tiukkojen projektiaikataulujen paineessa. Mutta opettavat myös sen, että ihmisen omaksumiselle on varattava oma aikansa ja että edetä pitäisi mahdollisimman laajasti ihmiskunnan kehittyminen ja elämänlakien mukaiset pelisäännöt huomioiden – siis viisaasti kokonaisuus huomioiden. Pelistä pudonneen massan ylläpito ja jälkiseurausten hoito tulee kalliimmaksi kokonaisuuden kannalta kuin lyhyen tähtäimen voitontavoittelun hyödyt.

Olemme oppineet sen, että ihmiset ovat olleet älykkäitä jo tuhansia vuosia omassa ajankuvassaan. Opimme myös, että älyä voidaan kehittää loputtomiin, vastaamaan materialistisen maailman haasteisiin ja että äly viimekädessä on vain persoonallisuutemme työkalu, josta saadaan aineellisen ympäristön kehityksen myötä aina seuraava versio käyttöön. Opimme lisäksi sen, että älyn lisäksi tarvitsemme sen ymmärryksen, järjen heräämistä meissä, jota myös jumalkipinäksi kutsutaan, että voisimme suunnata tuota älyä kohti ihmisarvoista elämää. Ihmisyhteisöt maksavat oppimattomat läksynsä oppirahoinaan. Ja maksumieheksi pääsee jokainen ajallaan.

Jos ei ihmisarvoa ja ihmisen olemassaolon oikeutta oteta yhteiskuntaelämän kehityksessä riittävästi huomioon, syntyy tuosta laiminlyödystä osasta luonnollisesti kehitysvastus pelkästään itsekkäisiin periaatteisiin nojaaville valtarakenteille – reaktiivisesti niin voimakas kuin on ollut laiminlyönnin painoarvokin.

Terveet yhteiskunnat toimivat terveesti elämää kunnioittavien periaatteiden pohjalta. Mitä nuo elämää kunnioittavat periaatteet sitten voisivat olla? Sanoisin, että ne ovat sellaisia olosuhteita, jotka mahdollistavat ihmisen henkisen kehittymisen korkeampaan tietoisuuteen paikastaan ihmisenä, suhteessa ympäristöönsä ja lopuksi koko maailmankaikkeuteen. Ihmiskunta ei voi hyvin tänään. Korkeat visiot ihmisen tietoisuuden kehittymisestä ovat kadoksissa. Uskonnot tuntuvat olevan alennustilassa. Siellä missä uskotaan, tuntuu fundamentalismin peikko nostavan päätään ja voivan hyvin.

Maallistunut yhteiskunta ei kykene tiedostamaan heräävien ihmisten kasvavaa henkistä nälkää eikä vastaamaan siihen. Turhautuneet etsijät etenkin kolmannessa maailmassa joutuvat helposti kovien olosuhteiden katkeroittamien fanaatikkojen saaliiksi. Annetaan heillekin anteeksi, sillä syyn ja seurauksen laki toimii väistämättä heidänkin kohdallaan. Omalta osaltaan he myös auttavat tiedostamaan valon ja pimeyden kontrastin ja kehittämään siten ihmiskunnan erottelukykyä. Anna anteeksi niille, jotka eivät sinua tai lähestymistapaasi ymmärrä; he katsovat asioita omasta subjektiivisesta kokemusmaailmastaan käsin.

Maailmankuva on osa identiteettiä, eikä siitä hevin luovuta. Kapea maailmankuva usein särkyy vasta kun se särjetään. Harva meistä turvallisuushakuisista ihmisistä itse osaa puhkaista kuortaan sisältäpäin. Vasta kun on riittävän monta kertaa tullut ulkoapäin kammetuksi, alkaa oma ymmärrys pikkuhiljaa herätä ja kyky kyseenalaistaa omaa maailmankuvaa alkaa kehittyä.

Tuo maailmankuvamme särkijä toteuttaa juuri sitä suunnitelmaa, joka tuossa ympäristössä pitää tapahtua, että kehitysimpulssi lähtisi liikkeelle. Ihmiset nukahtavat, me nukahdamme helposti, me unohdamme miksi täällä olemme. Siksi meitä myös elämän toimesta aika ajoin herätellään.

Oma maailmanymmärrys on aina sidoksissa omaan kokemusmaailmaan. Kokemukset ja tapahtumat ovat yhteisiä, mutta jokainen meistä ymmärtää ne oman kokemusmaailmansa perusteella ja painottaa tapahtumasta sitä, mikä itselle pistää silmään, mikä itselle jotain merkitsee. Me näemme ja koemme maailmaa eri tavoin, omasta maailmastamme käsin. Tästä subjektiivisesta maailmankuvasta on hyvä oppia laajentamaan objektiiviseen havainnointiin. Tällöin ymmärtää helpommin myös kiivaasti omaa erinomaista totuuttaan puolustavaa ja toista kerettiläiseksi haukkuvaa kanssaeläjää. Jos loukkaannumme, kun joku on eri mieltä kanssamme, se johtuu siitä, ettemme ole nähneet vaivaa ymmärtää toisen kokemusmaailmasta kumpuavaa näkökulmaa.

Korkeampi inspiraatio, tuo nerouden lähde johon jotkut harvat meistä yltävät, odottaa meidän ahtaissa tajunnanmaailmoissa elävien ihmisten sisäistä oivallusta ja rohkeutta edetä sisäisen kasvatuksen tietä ja saavuttaa nuo korkeampien maailmojen taajuudet.

Tuo eteneminen vaatii aina ennakkoluulottoman asenteen, jolla elämää ja ihmisiä tarkastellen tekee ensimmäisiä sisäisen kasvun havaintojaan. Ulkoisen on tultava ymmärretyksi ennen kuin voi sisäisesti edetä. Sisäiseen etenemiseen vaaditaan kyllä motiivien puhtaudella terävöitettyjä aisteja, että tuo uusi maailma tulisi oikealla tavalla ymmärretyksi. Motiivien tarkkailu on iät ajat ollut kaiken sisäisen kehittymisen edellytys. Tajunnantilamme on jatkuvan kehityksen alainen, ja siihen kohdistuu jatkuvasti myös ulkoisia kehitysimpulsseja jotka asettavat neuvokkuutemme koetukselle.

Mitä korkeammalle nousemme laajemman tietoisuuden tikapuita, mitä enemmän näemme ja tiedostamme sitä, mitä muut eivät näe eivätkä kykene tiedostamaan, ja sen vaikeampaa meidän on kuvata kokemuksiamme tai ylipäätään kertoa riittävän ymmärrettävin sanoin korkeampaa kokemusmaailmaamme. Meidän fyysinen välineistömme, käyttöliittymämme on tarkoitettu havainnoimaan kolmiulotteista maailmaa, jossa siinäkin on valtavasti uutta löydettävää, puhumattakaan siitä, että jotkut meistä voisivat tiedostaa vielä laajempia asiakokonaisuuksia – kokonaisuuksia ja tasoja, joihin yleisesti hyväksytyillä mittareilla mitattu keskivertofysiikka ei voi millään yltää. Tosin nykyinen muutosvauhti maailmassa kyllä huolehtii yleisenkin mielipiteen nopeampitempoisesta kehittymisestä kuin takavuosina.

Tuo taantumuksen voima on joka tapauksessa voitettava, tuo jota myös yleiseksi mielipiteeksi kutsutaan – jota ei tule väheksyä mutta ei pidä myöskään pidä pelätä ja pitää ehdottomana totuutena. Tuo voima pyrkii vakauttamaan ja pitämää paikallaan, tuottamaan yleistä turvallisuuden tunnetta johon on helppo tuudittautua. On osattava nähdä tuon mielipiteen taakse, mitä asenteita se sisäänsä kätkee.

On hyvä osata antaa anteeksi itsellemme sortumisenne, jos emme jaksa aina kilvoitella tavoitteemme ja ihanteidemme mukaisesti. Me kaikki putoamme monesti polvillemme kehityskaaremme eri vaiheissa.

Mitä enemmän meillä on erilaisia ihmissuhteita ja liittymäpintoja eri tahoille, sitä helpommin meiltä jää huomaamatta heikkouksiemme laatu suhteessa uusiin olosuhteisiin. Kiusaukset tai vastukset koettelevat aina heikkouksiamme muuttuvissa olosuhteissa eivätkä ne näyttäydy samankaltaisina kuin aiemmin olemme vastaavaa ongelmaa ehkä oppineet käsittelemään. Analogisesti ottaen nuo psykologiset virukset muuttavat muotoaan kuten fyysiset bakteerit ja viruksetkin tekevät. Siksi on hyvä vahvistaa itseään kestävällä arvomaailmalla, joka on ikuisuudesta kotoisin ja jonka valossa kykenemme näkemään muuttuvissa olosuhteissakin ne hyökkäykset ja ansat, jotka pyrkivät puhkaisemaan suojavarustuksemme.

Tuo psykologisen kaikkivoipaisuuden ja voiman tunne, jota eri kautta voimme saada haltuumme ja joka eri tavoin vaikuttaa menestymiseemme tai kehittymiseemme henkisellä tiellä, on laadultaan erilaista riippuen mistä olemme voimamme ammentaneet. Vallanhalu on eri muodoissaan keskeinen kiusaus, joka kohtaa hyvin helposti ihmistä, joka alkaa kehittyessään huomata itsessään kykyjä hallita itseään ja ympäristöään. Valtaan liittyvät myös arvovaltakysymykset, ja tuo kombinaatio on kautta aikojen ollut yksi keskeinen ongelmien aiheuttaja ihmiskunnassa. Yksittäiselle ihmiselle alkaa hänen kehittyessään helposti muodostua arvovaltakysymyksiä suhteessa ympäristöönsä. Hän sitoo ihmiskuvansa ja ihmisarvonsa toisten yläpuolella olemiseen tavalla tai toisella.

Toisaalta me olemme itse vastuussa joka päivä ympäristömme psyykkisestä laadusta. Olemme vastuussa siitä, riittääkö meillä henkilökohtaisesti anteeksiannettavaa runsaasti vai säästymmekö jatkuvalta mielemme pahoittamiselta. Metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan, sanoo sananlasku. Kohtaamme liikkeelle päästämämme negatiiviset energiat päivittäisessä elämässämme psyykkisesti haastavina tapahtumina.

Kannattaa muistaa, että jokaista meitä loukkaavaa tai muuten satuttavaa tekoa, jonka joudumme kohtaamaan, olemme itse olleet luomassa. Arkipäivän taistoissa emme sitä välttämättä itse huomaa. Ennakkoluuloisuus, ihmisten luokittelu, aliarviointi ja vähättely, jopa viattoman tuntuinen lähimmäisten kustannuksella pilaileminen, silloin kun ei ymmärrä sen seurauksia, tuottaa jatkuvia murhenäytelmiä, kuten jokainen varmaan saa lähes päivittäin lehdistä lukea.

Etenkin lahjakkaat potentiaalisen älytyökalun omistajat tarvitsevat hyvät käyttöohjeet työkaluaan varten. Älystä on tehty pitkälle itsetarkoitus tämän päivän maailmassa. Älyä ihannoidaan usein sokeasti, ymmärtämättä että sen käyttö tarvitsee hyvät käyttöohjeet. Älyn käyttöohjeet ovat kestävä, ihmisen kokonaisvaltaista henkistä kehitystä tukeva arvomaailma. Tuosta arvomaailmasta puhuvat kaikki ihmiskunnan eettiset ohjeet aina ihmiskunnan alkuhämäristä saakka, kulttuureista riippumatta – lyhyesti: elämän ja ihmisarvon kunnioittamisesta.

Mitä terävämpi äly, sen syvemmältä se viiltää. Sen pahemmin siihen myös itsensä satuttaa, jos tuon työkalun käyttöohjeita ei ole kunnolla sisäistetty. Jokainen henkisesti laiminlyöty lapsi ja laiminlyöty, kehittyvä nuori on potentiaalinen kärsimyksen aiheuttaja.

Elämälakeja kunnioittava arvomaailma ja ihmisarvon kunnioittaminen on jokaisen ihmisyksilön perusoikeus, joka on kirjattu jo YK:n ihmisoikeuksien julistukseen. Se on aivan keskeinen asia toimivan yhteiskuntaelämän perustana. Ihmisarvon antaminen ja tilan antaminen lähimmäiselle ihmisenä kasvamiseen on terveen itsekunnioituksen perusta. Jos tuo itsekunnioitus järkkyy, järkkyy ihmiselämässä välittömästi moni muukin asia. Rakkaudettomuus, kykenemättömyys ymmärtää erilaisuutta ja ihmisen älyn ylenkatsominen ja aliarvioiminen on vakavimpia laiminlyöntejä mihin ihmiskunta on syyllistynyt. Kaikki ihmiskunnan suurimmat ongelmat johtuvat noiden perusoikeuksien puuttumisesta ja niiden polkemisesta. Ajattelemaan heränneet ja itseään etsivät ihmiset ovat sitä etujoukkoa, joiden kaikissa toimissaan tulisi ymmärtää vastuunsa, etteivät kierrätä piittaamattomuutta ja rakkaudettomuutta lisäten noiden pimeyttä lisäävien energioiden voimaa.

Kun vääristynyt, sairastunut omakuva ei saavuta ympäristön hyväksyntää, alkaa tilanne helposti luisua kanssaihmisten arvostuksen hankkimiseen psykologisia vippaskonsteja hyväksi käyttämällä. Näihin liittyy myös henkisessä mielessä nopeutettu tuloskehitys, jossa ikään kuin henkistä dopingia hyväksi käyttäen pyritään avaamaan psykologisia avaruuksia ennenaikaisesti – joko ylenkatseen ja ihmisiin pettymisen vuoksi tai sitten suoraan vallankäyttöön pyrkimällä, mikä johtuu edellisistä psyyken vammoista. Tällöin luisutaan jo mustaan magiaan. Nähdäkseni tämän materialistisen maailman rakkaudettomuudessa ja piittaamattomuudessa vammautuneet ja vahingoittuneet sielut ovat syyntakeettomia, ja siten annetaan anteeksi heillekin, sillä he eivät tiedä mitä tekevät. Suurimmaksi osaksi ihmiset tekevät pahaa ymmärtämättä tekevänsä pahaa. Ne, jotka ymmärtävätkin, tuskin ymmärtävät loppuun asti tekojensa merkityksiä. Se, minkä meissä on avauduttava, se avautuu automaattisesti kestävän kehityksen periaatetta noudattamalla. Alemman on pyrittävä ylemmäs. Tahtotila on kiihkeästi suunnattava saavuttamaan korkeamman maailman kansalaisuus. On uskottava, että se on mahdollista, ja seurattava mestareiden viitoittamaa tietä, itseään vähä vähältä kehittämällä ja ymmärtämällä itseään suhteessa ympäröivään maailmaan. On opittava maailman lainalaisuudet kaikkine muotoineen, ymmärtämällä heikkoutensa syyt ja kuinka vahvistaa itseään.

Kehittyminen on tajunnan kehittymistä meissä. Mitä laajemmin asioita alamme ymmärtää, sitä suurpiirteisempiä meistä saattaa tulla monien arkipäiväisten detaljien suhteen. Ne helposti varastavat arkipäiväisen ihmisen koko elämän energian. Meitä saatetaan syyttää laiminlyönneistä ja taivaanrannan maalaamisesta meitä kiteytyneempien veljien taholta, jotka käyvät materian koulua omalla luokallaan. Ihmiselämä pitäisi uhrata touhuamisen alttarille.

Tunnollinen perheenemäntä pitää paikat puhtaina, tekee ruuat, käy töissä ja siivoa vielä myöhäiseen iltaan käyttäen osan alkuyöstäkin loppumattomaan raadantaan – kadottaen usein suhteellisuudentajunsa: mikä on tarpeeksi, mikä menee siitä yli. Rooli on ohjelmoitu niin tiukasti, että se hallitsee elämän kaikkia osa-alueita eikä salli lepoa tekemättömien töiden paineessa.

Martta ja Maria -vertaus Raamatusta on joskus mietityttänyt. Miksi Mestari Jeesus puolusti Mariaa tämän sisarelle Martalle, kun hän moitti sisartaan Mariaa tämän kuunnellessa opetusta Jeesuksen jalkojen juuressa. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan Jeesukselle: ’Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua.’ Mutta Herra vastasi: ’Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.’ Luuk. 10:40–42

Mikä oli sitten tuo Marian hyvä osa? Luulen, että hän oli se potentiaali, joka pystyi ymmärtämään korkeampaa opetusta ja viemään sen sisältämää viestiä eteenpäin tuleville polville, siten omalla työllään jalostamaan ja opastamaan ihmisiä kehityspolkua ylöspäin. Tämä ei Martta- tyypille taas ollut luontaista, vaan hänen palvelunsa oli painottunut fyysisiin tehtäviin. Annetaan siis Martallekin anteeksi.

Me ihmiset olemme täällä eri tarkoituksia varten, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että emme ottaisi toisiamme huomioon. Mutta meille pitää antaa oma työrauhamme voidaksemme toteuttaa omaa sisäistä suunnitelmaamme, jolla parhaiten palvelemme maailmaa ja ihmiskuntaa. Liian usein liimaamme oman henkilökohtaisen maailmankuvamme toisen henkilön maailmankuvan päälle ja painostamme, jos se vain vallassamme on, tuota eri tavalla elämään orientoitunutta kopioimaan omat maneerimme ja tottumuksemme ja elämään meidän elämäämme – saadaksemme ehkä henkilökohtaisen mielenrauhan – kun kukaan eri tavalla ajatteleva ei ole vieressä meitä mahdollisilla kehitysimpulsseilla kiusaamassa. Anteeksianto on kyky päästää irti itseen kohdistuvista ns. vääryyksistä. Ovatko ne vääryyksiä? Koska ne ovat sattuneet tai satuttaneet, ne kuuluvat sille joka on ne kokenut. Mutta kuinka ottaa nuo kokemukset vastaan? Onhan vastuksen kohtaaminen aina oppimistapahtuma. Riippuu henkilökohtaisesta nöyryysasteesta, kuinka paljon tuon vastuksen tuomaa opetusta sisäistämme.

Kohtalon isku on saanut meidät tolaltaan. Meidän on vapautettava itsemme ja sen aiheuttaja anteeksiannolla. Aiheuttaja on ollut joka tapauksessa aina karman välikappale suhteessa meihin kohdistuneeseen vääryyteen. Hän joutuu myös sovittamaan oman karmansa, josta meidän ei tarvitse huolehtia. Hän kohtaa sen ajallaan, kun aika on hänen kehityksensä kannalta otollinen. Kun vapautamme itsemme anteeksiannolla vaikka vain ajatuksella, me puramme negatiivisen energialatauksen kehityksemme tieltä.

Eino Leino sanoo runossaan Hymyilevä Apollo:

Ei paha ole kenkään ihminen,

Vaan toinen on heikompi toista,

Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,

Vaikk’ ei aina se esille loista

Kas, hymy jo puoli on hyvettä,

Ja itkeä ei voi ilkeä;

Miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,

Siellä lähell’ on Jumalakin.