Artikkeli: Askeleen lähempänä Buddhaa

Leena Rinkinen

Valitsin otsikkoni ajatellen, että jokainen matka alkaa ensimmäisestä askeleesta. Jos joku on tällä tiellä ottanut useampia askeleita, hän on jo varmasti sisäistänyt buddhalaista altruismia eli myötäelämistä sen verran, että katselee minua samalla lämmöllä ja ilolla kuin isoäiti lapsenlastaan, joka ottaa ensimmäiset haparoivat askeleensa.

En ole buddhalainen, ja tuskin älykkyytenikään riittää ymmärtämään buddhalaisuuden eri suuntausten kirjoa ja niiden eroja. Sen kuumat ja kylmät helvetit eivät mieltäni ole kiehtoneet. Eivätkä eri jumaluudet, joiden nimiä en kykene edes lausumaan. Kuitenkin jokin buddhalaisuudessa on aina mieltäni kiehtonut, ja elämäni varrella on kokemuksia, jotka aina uudelleen ovat innoittaneet minua lähestymään aihetta uudella innolla.

Ne, joilla on toisenlainen uskonto, saattavat ajatella että buddhalaisuudella ei ole mitään annettavaa heille, mutta minä olen löytänyt sieltä puuttuvia paloja, joita olen elämässäni etsinyt. Buddhalaiset puhuvat ihmisen voimavaroista; ne eivät kuulu yksin buddhalaisille vaan meille kaikille. Meidän ei tarvitse uskoa mihinkään ulkoiseen, on vain uskottava siihen mahdollisuuteen, joka on sisässämme. Buddhalaisuuden harjoittaminen tarkoittaa vastuun ottamista itsestään, mikä käytännössä tarkoittaa, ettemme voi syyttää ketään muuta – emme toisiamme tai olosuhteitamme.

Buddha sanoi, että jos jäämme jonkin ajatuksen vangiksi ja luulemme sen olevan totuus, menetämme tilaisuuden oppia tuntemaan totuus. Tietoisina fanaattisuuden ja ahdasmielisyyden synnyttämästä kärsimyksestä emme anna minkään opin, teorian tai ideologian – emme edes buddhalaisen – sitoa meitä. Buddhalaiset opetukset on tarkoitettu opastamaan meitä tutkimaan asioita syvemmin ja kehittämään ymmärrystä ja myötätuntoa. Niiden puolesta ei tarvitse taistella, tappaa eikä kuolla.

Minulle, kuten varmaan monelle muullekin ruusuristiläiselle buddhalaisuus avautui ensin Pekka Ervastin Suurten Uskontojen kautta. Luin 20 sivua buddhalaisuudesta ja saatoin esiintyä joissakin piireissä suurena asiantuntijana.

Jalo kahdeksankertainen tie: jos tahdot kulkea tiellä, ensimmäinen askel on oikea usko. Oikea usko ei ole luulottelua, jonkin asia totena pitämistä, vaan tietoa ja sellaista mitä me voimme varmasti tietää. Jokainen tietää, että elämä on kärsimystä, kulkemista kohti kuolemaa – se on varmaa. Toinen askel, oikea ajatus, johtaa oikeaan puheeseen, josta seuraa oikea teko. Viides askel on oikea elinkeino ja kuudes askel oikea pyrkimys. Meidän on kuljettava eteenpäin totuudessa ja viisaudessa, jotta voimme tulla palvelijoiksi ja auttaa toisia. Seitsemäs askel on oikea muisti, kahdeksas askel oikea mietiskely. Totisesti: yksinkertainen ja simppeli tapa vapautua kärsimyksestä.

Asia olisi varmaan jäänyt siihen – muutamia kirjoja lisää ja teoreettinen tietoni buddhalaisuudesta ylitti keskiverron, ja suvaitsevaisuudessa olin ylittänyt kirkkoristityt. Mitä sitä enempää voisi vaatia? Mutta silloin sain oman Buddhan, pienen keraamisen nauravan Buddhan ja viisi pientä laamaa. Tarkastelin patsasta usein, ja lopulta se tuntui nauravan juuri minulle. Se nauroi etsinnälleni, että etsin elämälleni tarkoitusta itseni ulkopuolelta, ja silloin peilasin vain omaa puutteellisuuttani muihin ihmisiin.

Tunne itsesi, sanotaan Delfoin mysteereissä. Tao Te Chingissä sanotaan, että joka tuntee toiset on viisas, ja joka tuntee itsensä on valaistunut. Mahatma Gandhi, sanoi että jos sisäinen ystäväsi sanoo ”tee se”, älä kuuntele muita ystäviä. Buddha sanoo, että jos toinen taistelussa voittaa tuhannen kertaa tuhannen miestä ja toinen voittaa itsensä, on jälkimmäinen voittajista suurempi.

Buddhalaisuuden peruskäsite on turvapaikka. Se koskee mielestäni jokaista henkistä traditiota, jokaista ihmistä, tarvettamme löytää elämän tarkoitus. Mitä minä haluan? Mikä on se päämäärä, jonka haluan toteuttaa? Kaikki voivat olla yhtä mieltä perustoiveista: jokainen haluaisi olla onnellinen, ei haluaisi kokea kipua ja kärsimystä vaan iloa ja rauhaa. Kaikissa uskonnoissa luvataan että se on mahdollista, ei vain yhdelle edelläkulkijalle vaan jokaiselle. Jokaisella, joka kulkee henkistä polkua, on oltava luottamus siihen, että meidän on mahdollista muuttua ja kehittyä.

Turvapaikan ottaminen on päätös, joka perustuu vakaumukseen, että minussa on mahdollisuus buddhuuteen tai valaistumiseen – että minun on mahdollista toteuttaa tämä. Haluan tehdä sen ja sitoudun ottamaan sen päämääräkseni.

Turvapaikan ottaminen Buddhassa tarkoittaa, että meillä on selvä käsitys suunnasta ja säilytämme sen riippumatta siitä, kuinka nopeasti tai hitaasti edistymme. Kysymys ei ole siitä, että Buddha pelastaisi meidät.

Turvapaikan ottaminen dharmassa on Buddhan osoittama tie, hänen opetuksensa. Kuitenkin vain ne, jotka kulkevat matkan, saapuvat perille. Ei ole vain yhtä tietä. Dharma on jokaisen valaistumisen tien löytäneen kokemus; on monia teitä, ja mikä tahansa, mikä kehittää ymmärrystämme ja auttaa löytämään todellisen luontomme, on tie. turvapaikan ottaminen dharmassa tarkoittaa päätöstä opiskella tietä ja harjoittaa sitä. Dharmalla sanotaan olevan kaksi puolta: opetuksellinen kirjoitettu dharma ja kokemuksellinen oivallettu dharma. Vasta kun kirjoitettu dharma muuttuu kokemukseksi, kyseessä on todellinen dharma, joka muuttaa meidät.

Turvapaikka sanghassa tarkoittaa, että arkisella tasolla haluamme luoda kannustavan, päätöstämme tukevan ja dharman harjoittamista edistävän ympäristön itselle ja muille. Yritämme olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka voivat auttaa meitä opiskelussa. Yritämme luoda myönteisen ympäristön ja suotuisat olosuhteet, jotka kannustavat meitä myönteisellä tavalla. Tämä oli tavallaan selvää minulle – olinhan juuri liittynyt Ruusu-Ristiin, ja minulla oli luja luottamus Pekka Ervastiin ja hänen viitoittamaansa tiehen.

Dhammapadan esipuheessa Pekka Ervast sanoo, että dhammapadan eli ”uuden elämän ensi askeleen” tekstikirja tulee avuksi sille, joka on karmallisessa kehityksessään saavuttanut määrätyn kohdan elämässään. Sen lauseissa voimme nähdä sielumme kuin peilistä, ja voimme päättää millä kohden elämän tiellä vaellamme. Nähdessämme sielumme tilan tunnemme henkisen itsekasvatuksemme lähtökohdan.  Sielumme on kuin kukka, johon siemenenä sisältyy lähin henkinen tehtävä: dhamma eli dharma.

Elämässäni alkoi uusi vaihe. Joka elää vain nautintoja pyytäen, aistejaan hillitsemättä, ruuassaan kohtuutonna, laiskana ja heikkona, hänet maaja (kiusaaja) totisesti kaataa kuin heikon puun. Ja totisesti minä kaatuilin. Välillä heittelehdin kuin ajopuu omassa syntisyydessäni, välillä epätoivoisena kannoin koko maailman syyllisyyttä. Vietnamilaisen munkin Thich Nhat Hanhin runo Kutsu minua oikeilla nimilläni kirjassa Rauha on jokainen askel kuvaa tuntemuksiani hyvin.

Älä sano, että lähden huomenna,
koska vielä tänäänkin aina vain saavun.
Katso syvästi: saavun joka sekunti
ollakseni silmu kevätoksassa,ollakseni pikku lintu, vielä hentosiipinen,
joka opettelee laulamaan uudessa pesässään,
ollakseni perhosentoukka kukan sydämessä,
ollakseni itsensä kiveen kätkenyt jalokivi.
Aina vain saavun, nauraakseni ja itkeäkseni,
pelätäkseni ja toivoakseni.
sydämeni rytmi on kaiken elossa olevan
syntymä ja kuolema.
Olen päivänkorento, muutan muotoani
joen pinnalla,
olen lintu, joka kevään tullen
saapuu ajallaan syömään päivänkorennon.
Olen sammakko uiskennellen onnellisesti kirkkaassa lammessa,
ja olen myös ruohokäärme, joka lähestyen hiljaisuudessa
ruokkii itsensä sammakolla.
Olen lapsi Ugandassa, pelkkää luuta ja nahkaa,
alkani ohuet kuin bambukepit,
ja olen asekauppias
myyden tappavia aseita Ugandaan.
Olen kaksitoistavuotias tyttö,
pakolainen pienessä veneessä,
heittäydyn mereen
koska minut raiskasi merirosvo,
ja olen merirosvo,
eikä sydämeni kykene vielä
näkemään eikä rakastamaan.
Olen politbyroon jäsen,
käsissäni on paljon valtaa,
olen mies, jonka täytyy maksaa
verivelka kansalleen,
kuolen hitaasti pakkotyöleirillä.
Iloni on kuin kevät, niin lämmin
että se saa kukat kukkimaan kaikilla elämän poluilla
Tuskani on kuin kyynelten joki,
niin täysi, että se täyttää kaikki neljä valtamerta.
Pyydän, kutsu minua oikeilla nimilläni,
niin että voin nähdä, että iloni ja tuskani ovat yhtä.
kutsu minua oikeilla nimilläni,
niin että voin herätä
ja että sydämeni ovi
voi jäädä auki, myötätunnon ovi.

Kaunis runo puhutteli minua syvästi.  Mutta minulle kävi kuin uimataidottomalle, joka hyppää pelastamaan hukkuvaa. Molemmat siinä hukkuvat, ei siitä mitään iloa ole kummallekaan.
Huono käytös on vaimon tahra, niukkuus hyväntekijän tahra; tahratut kaikki pahan tiet tässä elämässä ja toisessa, mutta yksi ainoa tahra on kaikkia pahempi: tietämättömyys on suurin tahra, oi munkit! Heittäkää tuo tahra ja tulkaa täysin puhtaaksi.

Olin ymmärtänyt harjoittelun tarpeen niin perinpohjaisesti, ettei ollut juolahtanut mieleenkään itse todella harjoittaa itseäni. Buddhalaisuus siirtyi mieleni perukoille ja innostukseni etsintään oli usein sanghani varassa.

Minulle kuitenkin sattui tapahtuma, joka antoi uutta intoa etsinnälle. Olimme Englannissa, ja eräässä pienessä myymälässä myytiin kaikenlaista tavaraa rihkamasta antiikkiin, erilaisia matkamuistoja ja lahjatavaroita. Niiden joukossa oli saveen valettu Buddha. Olisin ehdottomasti halunnut sen, mutta matkabudjettimme oli tiukkaan laskettu, eikä siihen ollut sisällytetty matkamuistoja. Olimme liikkeellä kehitysvammaisten asukkaittemme kanssa ja lahjoitusrahoilla, joten tinkiminen muusta suunnitelmasta ei tullut kysymykseen. Minun oli siksi luovuttava Buddhasta. Kuitenkin Buddha oli minua varten. Käveltyämme noin kymmenen minuuttia, läheiselle kirkolle jota olimme menossa katsomaan, aukiolta nousi tuulen puuska ja lennätti rinnalleni setelin. Sen arvo vastasi summaa, joka oli liimattu Buddha-patsaan pohjaan. Koska aukiolla ei ollut ketään ja seteli oli nuhruinen, ajattelin, ettei se koskaan löytäisi oikeaa omistajaansa. Ja niin minulla oli uusi Buddha.

Tuo Buddha-patsas on aina muistuttanut minua siitä, että jos jotain oikein toivoo ja on valmis luopumaan, sen voi saavuttaa. Ehken ollutkaan niin huono, tavoitteeni eivät vain olleet realistiset. Buddha oli luopunut rikkauksistaan ja perheestään, viettänyt vuosia askeettista elämää ja mietiskellyt. Minä olin menettänyt toivoni muutaman epäonnistuneen kokeilun jälkeen, kun mitään ei ollut tapahtunut.

Missä on se kestävyys, josta Pekka Ervast Kirjassa Tähtikoulut puhuu? Sanotaan, että maapallo on tuskallisten ponnistusten koulu ja että maapallomme tulee auttaa ja tukea toisia planeettoja oman inspiraationsa kautta. Kestävyys ja kärsivällisyys ovat maapallon inspiraatiot, joilla voimme toisia auttaa. Kestä kaikissa vaikeuksissa.

Vaikka olin saanut aavistuksen, mistä buddhalaisessa harjoittamisessa on kysymys, pidin kuitenkin itseäni enemmän Jeesuksen seuraajana, ja omaa laiskuuttani ohjeet taas kerran hiipuivat taka-alalle. Meillä täällä länsimailla kun on jotain aivan muuta – uusi liitto – ja elämäni oli taas aallon pohjalla.
Olen hukannut hymyni, mutta älä ole huolissasi, voikukalla se on.

Olen syntynyt hyvien tähtien alla, tai vanha karmani suo minulle aina uuden mahdollisuuden, ja niin Buddha tuli elämääni jälleen kerran. Nyt jouduin hakemaan sen Kiinasta asti. Luostarin puutarhassa kohtasin ensikertaa suuren Buddha-patsaan. Halusin polvistua sen edessä, sillä muistin Pekka Ervastin sanat, että kukaan ei voi ymmärtää Jeesus Kristuksen työtä ellei ole polvistunut Buddhan jalkojen juureen. Sen jälkeen olen usein miettinyt, mitä sillä tarkoitetaan. Miksi Jeesus Kristuksen taivaassa on enemmän buddhalaisia kuin kristittyjä? Taas uudella innolla perehdyin buddhalaiseen maailmaan ja sen taivaisiin ja kuumiin ja kylmiin helvetteihin. Kuitenkin ne tuntuivat vierailta. Kuolemanjälkeiset tilatkaan eivät tuntuneet tutuilta, ja ajattelin, etten ainakaan Buddhan taivaasta ole tullut, jos en Jeesus Kristuksenkaan taivaaseen ollut yltänyt. En ymmärtänyt, mitä en ymmärrä. Mutta mielessäni soi zeniläinen sanonta: ymmärrät tai et, asiat ovat niin kuin ovat.

Sitten tapasin Geshe Pema Dorjeen, Tiibetin-buddhalaisen munkin, joka teki minuun valtavan vaikutuksen. En juuri puhu englantia, joten mihinkään hyvin syvällisiin keskusteluihin ei ollut mahdollisuutta, mutta silti hän antoi minulle kaksi syvällistä opetusta. Meillä oli kunnia syödä illallista hänen kanssaan, ja tilattuamme soodaveden hän siunasi hartaasti omansa. Siunauksen jälkeen hän hymyili minulle ja sanoi että hänen soodansa oli parempaa kuin minun. Takertelin että niin varmasti, kun hän oli siunannut omansa. Herskyvän naurun säestämänä hän kertoi tilanneensa sen sokerilla. Toisen opetuksen sain, kun oli pyytänyt saada kuvata häntä, ja kuvauksen jälkeen hän pyysi nähdä ottamani kuvan. Suurella hartaudella hän asetti digikameran pöydälle ja liitti hartaana kätensä yhteen sanoen: ”pyhä mies, pyhä mies”. Sen jälkeen hän ojensi minulle kameran taas vilpittömän naurun saattelemana – naurun, joka tuntui tulevan suoraan sydämestä. Tuntui kun hän olisi nähnyt lävitseni, minun, joka teki niin helposti asioista liian mystisiä ja joka oli aina etsinyt ulkopuolista pelastajaa. En varmaan koskaan ollut tavannut ihmistä, joka huokui sellaista elämänmyönteisyyttä ja iloa, jota tämä buddhalainen munkki huokui. Se oli tarttuvaa, hänen kanssaan oli hyvä olla eikä suuria sanoja tarvittu. Mitä en ollut ymmärtänyt? Buddhalaisuus, jossa elämä on kärsimystä josta on vapauduttava, saa aikaan mitä elämänmyönteisimpiä yksilöitä tähän maailmaan, jossa Kristikunta kierii synnintunnossaan, totisena ja ilottomana.

Taas syvennyin uudella innolla opetuksiin. Geshe Pema Dorjeen opetuksia on niukasti suomennettu, joten hänen vaikutuksensa oli enemmän vain kohtaamisessamme.

Kaikki ovat varmaan kuulleet kertomuksen oppilaasta, joka meni opettajan luo. Opettaja kaatoi hänelle teetä. Kun kuppi oli täynnä, opettaja vain jatkoi kaatamistaan. Lopulta oppilas huomautti asiasta, jolloin opettaja sanoi: ”tulithan sinäkin, vaikka mielesi on täynnä”.

Geshe Pema Dorjee opettaa, että voimme olla kääntäneet kuppimme, jolloin huomiomme kääntyy opetuksen ulkopuolisiin asioihin, eivätkä opetukset jää mieleemme. Ja jos kaadamme vettä likaiseen astiaan, muuttuu myös puhdas vesi likaiseksi. Meidän motivaatiomme ja tarkoituksemme pitäisi olla puhdas ja vilpitön. Opetusten saamisen kautta on tarkoitus tehdä omasta ja muiden elämästä merkityksellistä. Mikäli kaadamme vettä astiaan, joka on rikki, ei vesi pysy astiassa. Opetusten jälkeen olemme unohtaneet kaiken, eikä mieleemme ole jäänyt mitään, mitä voisimme harjoittaa.

Samoihin aikoihin oli Dalai-laman kirja Sisäinen tasapaino ollut minulla työn alla. Olin lukenut sitä ajatuksella: ei ole mitään sellaista, mikä ei tulisi helpommaksi, kun siihen tottuu. Kuitenkin itsettömyyden ymmärtämiseksi on välttämätöntä tietää, mikä itse on – se itse, jota ei ole, tulee tunnistaa. Tällöin sen vastakohta, itsettömyys, on mahdollista ymmärtää. Itsettömyydessä ei ole kyse siitä, että jokin aiemmin olemassa ollut muuttuu ei-olevaksi; tämä itse on sellainen, jota ei koskaan ole ollut olemassa. Onkin tunnistettava ei-olemassaolevaksi se, mikä aina on ollut ei-olemassaoleva. Jos tällaista tunnistamista ei tehdä, ajaudumme mielensamentajien kuten halun ja vihan valtaan sekä kaikkiin niihin ongelmiin, joita ne tuovat.

Asioiden ilmenemistapa eroaa suuresti niiden varsinaisesta olemistavasta. Viisauden täydellistymisharjoituksia tekevä ihminen analysoi tällä tavalla ja tutkii sitten, kuinka asiat ilmenevät tavallisessa kokemuksessa. Hän vaihtelee analyysia ja vertailua tavanomaisen ilmenemisen kanssa, jotta hän huomaisi ristiriidan ilmiöiden todellisen olemistavan ja niiden ilmenemistavan välillä.
Tällä tavoin negaation kohteena oleva luonnostaan-olemassaolo tulee selvemmäksi ja selvemmäksi. Sitä mukaa, kun kohde tulee selkeämmäksi, sitä syvemmäksi tyhjyyden ymmärtäminen käy. Lopulta kohdataan paljas tyhjyys, joka on olemassaolon negaatiota. Näin siis Dalai-lama.
Itselleni tämä ei vielä ole täysin selvinnyt; tyhjyyden tunne päässäni toki on kasvanut. Kuitenkin kirjassa oli maininta Tsongkhapan kirjoituksesta, jossa on laaja esitys polun vaiheista ja harjoitukset vähäkykyisille ja kyvyiltään keskinkertaisille. Ei liene aivan sattumaa, että Tsongkhapa on yksi niistä Viisauden Mestareista, jotka ovat teosofisen liikkeenkin takana: hän uskoi valkoisten barbaarien mahdollisuuksiin.
Harmittelin, ettei niitä ole käännetty suomen kielelle. Sillä jostainhan niidenkin täytyy aloittaa, joilla on likainen, rikkinäinen kuppi käännettynä nurinpäin. Tsongkhapa kuitenkin tuli avukseni vähän kiertotietä. Ystävämme oli mieltynyt pieneen hopeiseen Tsongkhapan patsaaseen, jonka kädet olivat opetusasennossa. Kuitenkaan hänen varansa eivät siihen silloin riittäneet, ja päädyimme vaihtokauppaan. Me hankkisimme patsaan ja hän toimittasi meille myöhemmin kirjoja. Myös omaa kokoelmaamme koristaa nyt Tsongkhapan patsas samaiselta reissulta.

Sitten sain haltuuni Ringu Tulkun kirjan Elämä ilman pelkoa ja vihaa sekä Zopa Rinpochen kirjan Onnellisuuden saavuttaminen. Geshe Pema Dorjee ei toki jättänyt minua aivan noiden kirjojen varaan vaan kävi sittemmin Suomessa esitelmöiden ensin aiheesta Pelon ja vihan voittaminen ja seuraavana päivänä aiheesta Hyvän sydämen kehittäminen. Olen siis saanut aiheeseeni vielä viime hetken preppausta.
Kirjoista minulle avautui uusi maailma. En tiedä osaanko kertoa, mitä oikeastaan oivalsin. Kirjoissa ei ollut mitään uutta eikä edes mitään erityisen buddhalaista siinä mielessä, ettei samoja asioita olisi voinut lukea jostain muistakin kirjoituksista. Minulle vain avautui aivan uusi näkökulma asioihin. Jeesushan sanoo vuorisaarnassa: älä suutu. Ringu Tulku kirjoittaa samasta asiasta: vihaisena oleminen, kaunan kantaminen ja vihan ja ikävien tunteiden pitäminen sisällämme on täysin hyödytöntä. Vihastumme, jos joku tekee meille jotain epämiellyttävää. Tämä on jokseenkin ironista, koska vihaisena oleminen on kaikkea muuta kuin mukavaa. Vihastumalla teemme vihollisen työn heidän puolestaan – autamme vahingoittamaan itseämme.

Tärkeintä on, että en vihastu, en kanna kaunaa, enkä muutu ilkeäksi, koska se ei ole hyväksi minulle. Tietenkään se ei ole muillekaan hyväksi, mutta ennen kaikkea vahingoitan itseäni. Ei ole varmaa, että vihamme vahingoittaa vihamme kohdetta. Ehkä, ehkä ei. Täysin varmaa on kuitenkin se, että vihamme vahingoittaa meitä itseämme. Kukaan ei sano, että olipa minulla tänään mukavaa, kun olin niin vihainen. Kärsimme ollessamme vihaisia.

Ringu Tulku muistuttaa, että myötä tunto on kevyttä. Joskus ihmiset sanovat, että he ovat väsyneet olemaa mukavia ja myötätuntoisia. Tämä johtuu siitä, että on ymmärtänyt myötätunnon väärin. Yrittäessämme työstää vihaamme ja yrittäessämme olla myötätuntoisempia ei kyseessä ole palveluksen tekeminen toiselle. Teemme sen omaksi hyväksemme, koska emme tahdo kärsiä. Niin yksinkertaista se on. Myötätunto on yleistä hyväntahtoisuutta ja pelkän hyvän toivomista. Se ei tarkoita, että olisi välttämätöntä auttaa kaikkia, emmekä edes pystyisi siihen, mutta kaikille voimme toivoa hyvää. Maailmassa on hyviä ja vähemmän hyviä ihmisiä – ihmisiä, joiden seurassa viihdymme, ja ihmisiä, joiden seuraa vältämme. Mutta ei meillä silti tarvitse olla vihamielisiä tunteita ketään kohtaan.  Jos ärsyttävä lähimmäisemme meidän on hyväntahtoisuudestamme vähän paremmalla tuulella, etu on silloin meidänkin puolellamme.

Aitoa myötätuntoa ei ole mahdollista kehittää ilman suvaitsevaisuutta ja kärsivällisyyttä. Kaikkein vaikein vaihe elämässä on paras mahdollisuutemme todellisen kokemuksen ja sisäisen voiman saavuttamiseen. Kuka sinua parhaiten silloin opettaa? Ei gurusi eikä ystäväsi, vaan vihollisesi.

Kirjassa puhutaan myös siitä, ettei suinkaan ole tarkoitus kätkeä vihaa. Aika ajoin me vihastumme, ja esim. pieni malttinsa menettäminen ei olekaan suurin ongelma. Jotkut ihmiset ovat luonnostaan äkkipikaisempia, mikä on mielestäni aivan hyväksyttävää, sillä sellaisia jotkut ihmiset vain ovat. Jonkin ajan kuluttua nämä ihmiset oppivat tuntemaan millaisia he ovat, joten ei se ole kovin vakavaa eivätkä he aiheuta liikaa vahinkoa toisille tai itselleen. Näin lohdullisesti Ringu Tulku kirjoittaa.

Todellinen ongelma meillä on vasta alkaessamme kantaa kaunaa – kun emme päästä vihastamme irti. Mitä enemmän kannamme vihaa sisällämme, sitä raskaammalta meistä tuntuu.
Menneisyys on unen kaltaista. Se on mennyttä eikä palaa takaisin; se on vain muistissamme. Se voi olla tuskallista tai epämiellyttävää, mutta emme voi muuttaa sitä, joten jos pidämme kiinni tuosta vahingollisesta tunteesta, se vain vahingoittaa meitä enemmän. Mitä nopeammin päästämme irti, sitä parempi on. Vaikka muistikuva jää, voi meillä olla mielenrauha, jos sydämemme on vapaa vihasta. Se on mahdollista ja sitä on buddhalainen harjoittaminen.

Ensin Ringu Tulku puhuu ymmärtämisen harjoittamisesta. Ei pelkkä älyllinen ymmärtäminen riitä. Jos ymmärryksemme on pelkästään teoreettinen, siitä ei ole apua, jos kohtaamme todellisen ongelman. Käsitteellinen ymmärtäminen ei muuta elämäämme eikä kokemustamme. Meidän on muistutettava itseämme yhä uudelleen ja yritettävä soveltaa ymmärrystä käytäntöön jokapäiväisessä elämässämme, aluksi pienemmissä ongelmissa, ja vähitellen suuremmissa. Joskus tarvitsemme vain hieman tarkkaavaisuutta, niin asia palautuu mieleemme. Tässä oli vapaasti lyhennetty kirjan sisältö.

Kirjan lopussa on vielä luku mietiskelystä. Se on tapa mennä syvemmälle sisimpäämme ja saavuttaa ymmärryksen hienovaraisemmat tasot. Meidän on totuteltava itsemme tunteiden ymmärtämiseen, kunnes siitä tulee osa meitä. Joskus tätä prosessia kuvataan pisimmäksi matkaksi: matkaksi päästä sydämeen. Jätän kuitenkin mietiskelystä puhumisen muille.

Kirjassa Tähtikoulut Pekka Ervast rinnastaa mielen puuhun, jossa linnut lentelevät. Buddhalaiset puhuvat puusta, jossa apinat hyppelevät. Mieleltäni olen ehkä enemmän buddhalainen, sillä huomatessaan tarkkailijan apinalauma yltyy armottomaan säpinään ja kirkunaan. En oikein ole päässyt puusta pidemmälle. Yritän aina liikaa hallita laumaa, joka on syntynyt villinä ja vapaana. En osaa antaa asioiden vain olla.  Meillä on tarjolla lukemattomia erilaisia meditaatiotekniikoita, joista länsimaiseen valintamyymäläkulttuuriin tottuneen on ilo shoppailla. Valitettavasti liiallinen valinnanmahdollisuus ei tee meistä onnellisia. Joidenkin koulukuntien tarkoitus on löytää sisäistä rauhaa tai jonkinlaista jännitystä tai hyviä kokemuksia hienojen energioiden fyysisellä manipuloinnilla; jotkut jopa opettavat tekniikoita halun vahvistamiseen. Lama Yeshe Losal sanoo: jos tavoitteesi on rajoittunut rauhan ja tyyneyden löytämiseen, saatat viidentoista vuoden jälkeen saada tietynlaisen mielenrauhan istuessasi mietiskelytyynylläsi. Meillä ei ole varaa istua ja olla tekemättä mitään koko elämämme ajan. Meidän on mentävä tunnekuohujemme alkulähteelle. Meidän on kehitettävä halua toimia kaikkien elävien olentojen hyväksi. Kun alamme meditoida ja innostumme vahvasti ajatuksesta, että teemme sen muiden puolesta, ajatus voi viedä meidät mennessään. Se on vain merkki siitä, että ajatuksemme ovat vain yhä liikekannalla, mikä on vain ajanhukkaa meditaatiomme kannalta. Keskeistä ei ole ajatusten myönteisyys tai kielteisyys, molemmat häiritsevät meditaatiotamme. Meidän tulisi tehdä sitoutuminen vain meditaation alussa. Tämä on kuin pellon kyntämistä: Mikäli kynnämme pellon kunnolla ja istutamme hyvin puhtaat siemenet, ei meidän ole tarpeen kaivaa siemeniä kaiken aikaa esiin nähdäksemme niiden itävän. Meidän olisi syytä tietää, että mikäli olemme tehneet kaiken kunnolla, puhtaat hedelmät tulevat aikanaan. Epäilys on suurin este, sillä tietoisuus että syvällä mielessämme on buddhaluontomme, on puhdas ja täydellinen. Se on suurta luottamusta siihen, ettei meidän tarvitse käyttää mitään menetelmiä tai muotoja ja ettei meidän ole tarpeen tehdä mitään, koska kaikki on täydellistä sellaisenaan. Tosin tämän tajuamiseen me usein tarvitsemme monimutkaisia teorioita ja mitä moninaisimpia harjoituksia.

Jeesuksen ohjeet olen pyrkinyt pitämään elämäni ohjenuorana, mutta huonolla menestyksellä. Tuntuu että olen aina langennut jo yrittäessäni aloittaa. Vähän niin kuin, että olen vannonut mielessäni, etten enää koskaan suutu. Valehdellut itselleni, että olisin niin hyvä ja epäitsekäs, että siihen kykenen. Vakuuttanut itselleni, kun joku on loukannut minua, ettei Jeesuksen seuraaja voi suuttua. Ja jonkin aikaa siinä on onnistunutkin pettämään itseään ja muita, kunnes suuttumus on vienyt taas voiton.

Ringu Tulkun näkemys antoi aivan uuden lähestymistavan: minun ei tarvitse olla vielä täydellinen, voin lähteä liikkeelle omasta itsekkyydestäni käsin, jota en vielä ole voittanut. Ja pienet epäonnistumisetkaan eivät enää saa niin suurta roolia elämässäni, sillä syyllisyys ei kuulu buddhalaiseen näkemykseen – eilisessä roikkuminen kun ei johda mihinkään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että itsekkyydestä ei olisi tarkoitus luopua. Kaikki tähtää viime kädessä kuitenkin siihen, että toimisimme kaikkien ihmisten vapautumisen ja onnen puolesta.

Kirjassa Onnellisuuden saavuttaminen Zopa Rinpoche sanoo luvussa Elämän tarkoitus: Sinulla on tämä kallisarvoinen ihmisruumis auttaaksesi toisia eläviä olentoja; sen tarkoitus ei ole saavuttaa onnellisuutta itsellesi vaan poistaa muiden kärsimys ja tuottaa heille onnellisuutta. Kaikki haluavat kestävää onnea, ja paras apu jonka voit toisille tarjota, on johdattaa heidät siihen. Mutta voidaksesi osoittaa toisille polun on sinun itse kuljettava se. Sillä vain kaikkitietävä mieli tuntee erilaiset keinot polun osoittamiseksi. Siksi sinun on itse saavutettava valaistuminen.

Jos tarkastelemme elämäämme syntymästämme asti tähän hetkeen, voimme nähdä kuinka monta kertaa olemme muuttaneet mielemme. Voi miettiä, kuka sen teki puolestasi. Sitä ei ole tehnyt Buddha eikä Jeesus. Kuka sen teki? Meillä itsellämme on kyky vapautumiseen, sillä synnymme tämän kyvyn kanssa. Meidän täytyy vain oppia käyttämään energiamme ja älykkyytemme oikealla tavalla.

Erilaisen asenteen kehittäminen ongelmiin – mielestäni tähän ajatukseen liittyy Jeesuksen ohje pahan vastustamattomuudesta. Meidän täytyy oppia näkemään erilaiset ongelmat ja vaikeudet hyödyllisinä ja näkemään ne onnellisuuden aiheena. Sen sijaan, että vaikeudet nähdään elävien olentojen ja ei-elollisten tuottamina kärsimyksinä, tulisi kehittää tapa tunnistaa ne kaikki vahvistavina ja hyödyllisinä olosuhteina, onnellisuutesi lähteinä. Ala pitää pieniä vaikeuksia hyödyllisinä, kunnes vähitellen siihen totut, ja lopulta totuttuasi tähän pystyt pitämään vakavampia ongelmia hyvinä, jopa miellyttävinä ja välttämättömänä onnellisuudellesi.

Historiasta voimme nähdä ja varmasti myös omasta menneisyydestä, kuinka tärkeä rooli kärsimyksillä on ihmisen kasvattajana, herättäjänä totuuden etsijäksi. Varmasti oma tarkoituksensa on myös niillä kertomuksilla, joissa ihmisen on herättävä totuuden etsijäksi ilman kärsimyksen kasvattavaa vaikutusta. On joitakin Buddhan elämän kaltaisia kertomuksia, joissa ihminen elää tietämättä sairaudesta, vanhuudesta ja kuolemasta, mutta meidät muut leppoisa elämä usein tekee laiskoiksi. Vasta vastoinkäymiset panevat ajattelemaan elämän tarkoitusta.

Ongelman perussyy on vahvasti itsekäs mielemme. Mielellemme on ominaista mieltyä tietynlaiseen tapaan nähdä asioita. Teemme pienistä asioista suuria ongelmia, koska olemme niin tottuneet tekemään. Ja mitä enemmän kuvittelemme ongelmien tulevan ulkopuoleltamme, sitä enemmän tyytymättömyytemme kasvaa.

Huolimatta siitä kuinka paljon meillä on ongelmia, voimme pystyä ajattelemaan, ettei niiden kannata antaa häiritä ja ärsyttää. Ei ole yksinkertaisesti tarvetta pitää niitä ongelmina. Ongelmasta ei kannata huolestua ja olla onneton, jos se voidaan ratkaista. Ja jos sitä ei voi ratkaista, ei silloinkaan kannata olla huolestunut tai onneton, koska se ei mitenkään auta ongelmaa ratkaisemaa. Meidän kannattaa vain nähdä että tämä on suotuisa, hyödyllinen tilanne, josta voimme oppia. Asennetta ei tietenkään muuteta yhdessä yössä. Ajattele yhä uudelleen kaikkia elämässä kohtaamiasi ongelmia ja seurauksia siitä, että olet pitänyt niitä ongelmina. Kehitä sitten erittäin voimakas motivaatio ja tee päätös: Tästä eteenpäin huolimatta siitä, mitä ongelmia kohtaan, en anna niiden häiritä minua. En aio pitää mitään kokemiani ongelmia ongelmina. Suhtaudun niihin positiivisesti.

Harjoittamalla mieltäsi ja totuttautumalla siihen teet jopa mielen suurista ongelmista helposti kestettäviä, miellyttäviä.
Tähän on helppo uskoa, kun näkee Tiibetin buddhalaisten munkkien kasvot ja kuulee heidän kertomuksiaan elämästä maanpaossa ja kidutuksista, joita he ovat joutuneet kokemaan. On erittäin tärkeää olla hyvin valmistautunut, ennen kuin todella kohtaa onnettomia olosuhteita, koska on äärimmäisen vaikeaa yhdistää ne välittömästi hyveeseen. Sinun täytyy selvästi ymmärtää, että ongelmat ovat itse asiassa välttämättömiä hyveen harjoittamisellesi. Ensin meidän on harjoiteltava pieniä asioita omien kykyjemme mukaan. Pyri kaikin keinoin näkemään ongelmien hyviä puolia ja hyötyjä. Se, onko elämän tilanne erinomainen vai ei, riippuu siitä kuinka mielesi sen tulkitsee.

Otan esimerkiksi Dalai-laman kirjoitukset, joihin jo aikaisemmin viittasin. En oikein ole koskaan ymmärtänyt, miksi niihin niin useasti palasin, vaikka aina minulla oli samantyyppinen kokemus, että ne menevät vähän yli hilseen ja tunnen itseni vain tyhmäksi. Nyt selatessani uutta teosta Maailmankaikkeus atomissa, jossa hänen pyhyytensä vertaa Einsteinin suhteellisuusteoriaa ja kvanttifysiikan suhdetta buddhalaiseen filosofiaan, mieleeni tuli kertomus sammakosta joka asui kaivossa ja kehuskeli kuinka suuri ja valtava se oli. Ei ollut mitään suurempaa ja ihmeellisempää kuin kaivo, jossa se eli – kunnes kerran tuli toinen sammakko, joka kertoi suuresta ja ihmeellisestä merestä jonka rannalla se eli. Sammakko, joka eli kaivossa, ei ylpeyttään voinut käsittää mitään suurempaa.

Ehkä jokaisen on joskus hyvä nousta kaivostaan ja nähdä, ettei ehkä sittenkään tiedä ihan kaikkea. Toisin sanoen voimme nähdä arvostelun hyödyn; se hävittää ylpeyden.
Onnellisuus ja kärsimys ovat riippuvaisia omasta mielestämme. Sinä, oma mielesi, olet luonut kaiken onnellisuutesi ja kaiken kärsimyksesi. Helvetin valtakuntien kaikkein raskaimmat kärsimykset ja kaikkitietävän mielentilan suurin onni tulevat omasta mielestäsi. Kaikki teot – ruumiin, puheen ja mielen teot – jotka tähtäävät tähän maailmaan haluten onnellisuutta vain tähän elämään, ovat ei-hyveellisiä ja johtavat kärsimykseen.

Sillä niin kauan kun ihminen toimii halujen mukaan, sydän ei saa rauhaa; aina huomaa jotakin puuttuvan. Vaikka haluat nauttia asumisesta, ruuasta, ystävistä, aina tuntuu jotakin uupuvan. Köyhältä puuttuu vain vähän rahaa, jotta olisi onnellinen, ja mitä rikkaampi on, sitä enemmän uupuu. Onnelle ei voi asettaa ehtoja. Elämä on kuin hunajan nuolemista partakoneen terältä: aina kun nuolee liian hanakasti, se tuottaa kärsimystä.

Et pysty kokemaan onnellisuutta, jos vaalit vai itseäsi. Onnellisuus herää luonnollisesti, kun opit iloitsemaan, kun jollekulle tapahtuu jotain hyvää – jos joku löytää etsimänsä onnen, saa menestystä elämässään, ymmärtää elämää enemmän kuin sinä.

Sanotaan, että kerää uskomattomat ansiot, jos käyttää kaikki mahdollisuudet iloitsemiseen. Iloitseminen on helpoin ja kattavin tapa kerätä ansioita, jos siihen todella kykenee. Välitön iloitseminen lopettaa kateuden. Meidän ei tarvitse himoita toisen omaa, kun osaamme iloita toisen puolesta, ja silloin luomme tulevaisuuteen menestyksen perustan. Vaikkemme nyt olisikaan edenneet dharman harjoittamisessa, niin luomme tulevaisuuteen puitteet, joissa voimme kasvaa ja saavuttaa ymmärrystä ja oivalluksia.

Ongelmien kokeminen toisten puolesta, itsen vaihtaminen toisiin, on Bodhicitta-harjoitus. Vaikka emme vielä kykenisi tähän huomaamme, miten omat murheemme tuntuvat varsin pieniltä, kun tuomme rinnalle todellisen ongelman. Jos kylmennyt ruokamme saa meidät tuntemaan itsemme kiukkuiseksi, ajatus miljoonista joilla ei ole mitään syötävää saa kiukkumme tuntumaan kohtuuttomalta. Hyvän sydämenvoimaan verrattuna monien atomipommien voima on täysin merkityksetön. Hyvä sydän pitää vihollisen loitolla. Olet jatkuvasti onnellinen, kun elät elämääsi tavalla, joka on vastakkainen itsesi vaalimisen ajatukselle. Mitä tahansa tapahtuu, miten olosuhteesi muuttuvatkaan, olet onnellinen. Mutta vaikka meillä olisi kokonainen kirjasto täynnä kirjoja teorioista, kuinka tulla onnelliseksi ja kuinka ajatuksemme muunnetaan, pysyvät ongelmat ennallaan, ellemme yritä toteuttaa niitä käytännössä. Se on tärkeintä. Mielestäni nämä ovat ajatuksia, jotka vievät meitä eteenpäin riippumatta siitä mikä on taustamme.

Askeleen lähempänä – rakkaus ja myötätunto tuntuvat olevan jossain kaukana, mutta Geshe Pema Borge tiivisti ajatukseni pieneen hymyyn. Jokainen voi ilman suurta vaivaa tai omaisuutta suoda lähimmäiselleen hymyn. Voimme palauttaa mieliimme hetken vaikka nuoruudestamme, hetken jolloin ihailemamme nuorukainen kohtasi katseemme ja soi meille säteilevän hymynsä. Päivämme oli pelastettu, pelkkä hymy sen teki. Ehkä meidän hymymme ei enää ihan samaa vaikutusta tee kanssaihmisiin, mutta jollekin se saattaa olla ainut kontakti kanssaihmisiin koko päivänä. Miksi emme uhraisi yhtä hymyä toisille? Ja kohottaessamme poskipäämme jokin hyvää tekevä hormoni virtaa elimistöömme, ja tunnemme itsemmekin iloisemmiksi. Muuta ei tarvita.

Katsellessani Thaimaassa eräässä luolatemppelissä makaavan Buddhan patsasta mieleeni tuli zenbuddhalainen ajatelma: Joskus unissaan puhuvakin voi herättää jonkun.

Rukoilen, että edes pieni osa
siitä valaistuneiden opettajien viisaudesta
loistaisi epäjohdonmukaisuuteni paljouden läpi,
ja auttakoon tämä karkottamaan
tietämättömyyden pimeyden kaikkien olentojen mielistä
ja johdattamaa heidät täydelliseen oivallukseen,
vapaaksi kaikista peloista.

Näin lopettaa kirjansa Ringu Tulku, miksen siis minäkin.