Artikkeli: Helena Konttinen, itäsuomalainen näkijä

Terttu Wiio

Helena Konttinen (18.6.1871-24.4.1916)

Vanhojen tavaroiden kaupassa käteeni tarttuu tummakantinen kirja, jonka selkämyksestä on kultaus kulunut pois. Käännän kantta, ja etusivulta avautuu valokuva, joka liimaa katsojan niille sijoilleen. Kuvassa istuu nuorehko nainen, jonka oikea käsi lepää pöydällä olevan nahkaselkäisen paksun kirjan päällä. Hiukset on kammattu päätä myöten taaksepäin ja olemuksesta huokuu tyyni arvokkuus, puhtaus, vilpittömyys. Ei mitään ylemmyyttä eikä mitään alemmuutta, ei mitään turhaa, ei mitään keinotekoista. Hänen kaltaisiaan ei muista aikoihin nähneensä elävässä elämässä; ero lehtikuvissa esiintyviin tai kadulla käveleviin nykyihmisiin on hätkähdyttävä. Kuukausia myöhemmin, kun olen tuon vanhan kirjan jo käynyt läpi pariin kertaan, kohdalleni osuu esite samaisen kirjan uusintapainoksesta vuodelta 1997. Uuden kirjan kanteen on kuvattu sama nainen, mutta nyt iäkkäämpänä, ja ehkä myös hiukan ankaramman tai totisemman näköisenä.

Kuvassa on Helena Konttinen, o.s. Eronen, syntynyt 18.6.1871, kuollut 24.4.1916. Hän on eräs aikakautensa tunnetuimmista uskonnollisista herättäjistä, jonka ilmaisumuotona olivat horroksissa saadut näyt ja ilmestyk-set. Hän oli ns. unissasaarnaaja, horrossaarnaaja.

Olen kuullut hänestä aiemminkin, mutta milloin? Kotona otan esiin Tietäjän Aarteiston, johon on poimittu vuoden 1919 Tietäjä–lehdessä ollut artikkeli. Sieltä löytyy noin sivun mittainen, sävyltään myönteinen esittely samaisesta mustakantisesta kirjasta, jonka ensimmäinen painos ilmestyi lokakuussa 1916. Lainaan siitä aluksi pienen otteen:

”Hän oli perehtyneimpiä astraalisia näkijöitä – ja epäilemättä hänen näkynsä ulottuivat astraalitasoa ylemmäksikin – mutta tässä kohden täytyy tutkijan käyttää kritiikin ankaraa mittapuuta… Tutkija, joka ei välitä muodoista ja puitteista, vaan kysyy itse tosiasioita, hän nauttii, hän riemuitsee, sillä tässä on hänen tutkittavanaan temperamentti, joka sormenpäihin saakka oli vilpitön… ja tunnollinen totuuden rakkaudessaan ja etsinnässään.”

Kirja on elämys myös nykylukijalle niin asiasisältönsä kuin kielellisen ilmaisunsakin puolesta. Kirjan on toimittanut uskonnon lehtori K. K. Sarlin, joka toimi pappina Jaakkimassa niihin aikoihin, kun Helenan toiminta käynnistyi. Sarlin kirjoitti muistiinpanot pikakirjoituksella Helenan sanelun mukaan ja kokosi ne kirjaksi. Samanlaista puhekieltä ja ajankuvaa pääsee harvoin nauttimaan.

Unissasaarnaajista

Unissasaarnaaminen ei noihin aikoihin ollut mikään uusi ilmiö, vaan oli 1700-luvulta lähtien levinnyt noin sadassa vuodessa eri puolille Suomea. Alkujuurien sanotaan olevan Länsi-Suomen rukoilevaisuuden varhaisvaiheissa. Netissä luettavissa oleva Kansallisbiografia esittelee Helena Konttisen yhtenä viimeisimmistä merkittävistä hahmoista pitkässä naisekstaatikkojen ketjussa.

Hän on aito, harras uskovainen, jonka sanoma välittyy luterilaisuuden kautta. Luterilaisuus on toki toisaalta myös hänen rajoituksensa. Joka tapauksessa hänen työnsä ei jäänyt hetkelliseksi ilmiöksi, vaan hänestä alkanut herätysliike jatkui elinvoimaisena myös hänen kuolemansa jälkeen.

Helenan lapsuus

Helena Konttisen toiminta ajoittuu 1800- ja 1900-luvun taitteeseen Suomen itärajalle, silloiseen Uukuniemen pitäjään, joka nykyään on osittain Venäjän puolella. Kun Helena kuvailee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, sukellamme maailmaan, jota ei enää ole. Nykypolvi tuskin osaa sitä kuvitellakaan. Omista vanhemmistaan Helena sanoo, että he olivat suruttomia, toisin sanoen eivät olleet uskovaisia, vaikkakin muuten kunnollisia. Mutta Helena oli jo 7-vuotiaana nähnyt uskonnollisen unen. Palveluspaikassaan Jaakkimassa hän usein pyysi ihmisiä lukemaan raamatusta semmoisia paikkoja, joissa puhutaan Vapahtajasta. ”Mieleni aina myös teki päästä olemaan yksinäni ja monta kertaa metsässä oli oikein tuntuvaa Vapahtajan rakkautta; ja metsän puita oikein syleilin. Muistan, kun kerrankin seisoin joen rannalla; seuroissa oli puhuttu kuoleman virrasta, ja minulle tuli ajatus, että jospa tämä nyt olisi se kuoleman virta ja pääsisin sen yli, kun oli Vapahtajaa niin ikävä. Kun sieltä tulin sisään, niin ihmisistä näytin niin oudolta, että luulivat minun hullaantuvan. Sen perästä ei minua enää laskettu seuroihin.” Mutta Helenalla oli sellainen palo päästä seuroihin, että hän meni niihin salaa, kun muut olivat menneet levolle. Tämä huomattiin, ja kiellettiin kurituksen uhalla. ”Silloin minulle tuli niin suuri halu lukemiseen, että vaikka en osannut muuta kuin tavaamalla, tuli luku yhden kuukauden ajassa ihan sujuvaksi.”

Lukutaidon Helena siis sai hankituksi, mutta ei kirjoitustaitoa. Elämäkertakirjan loppupuolella hän kertoo, että sai luvan puhua kaikista pienimmistäkin horrostilanäyistä pastori Sarlinille, koska hänellä ei ollut kirjoitustaitoa. ”Se on jäänyt oppimatta osaksi huolimattomuuden, osaksi köyhyyden vuoksi, kun nuoruuden aikana piti aina olla leipää pyytämässä (palveluksessa), enkä saanut mitään oppia käydä.”

Helenalla oli niin voimakas hengellisen elämän tarve, että hänen täytyi lähteä pois palveluspaikasta, jossa tuota tarvetta ei voinut tyydyttää. ”Minua vaikutti aina rukoilemaan.” Mutta Helenan oma isäkään ei katsonut tätä hyvällä, vaan sanoi sitä höperehtämiseksi. Äidin kanssa Helena kuitenkin piti yhdessä rukouksia. Äidin kuoleman jälkeen isä palkkasi hänet taas Jaakkiman puolelle erääseen taloon. Siellä oli niin jumalaton ja riitaisa elämä, että täytyi lähteä pois. ”Sanoin heille: ’En voi olla teillä, kun ette milloinkaan rukoile Vapahtajaa.’ He sanoivat, että höperö tyttö, ja laskivat mielellään pois.”

Sitten Helena pääsi toiseen, jumaliseen taloon. Siellä oli kunnan hoitolainen, vanha uskovainen mies, joka teki kuolemaa. Tämä sanoi kuollessaan: ”Liena, tule nyt rakkaalle uskonveljelle tekemään jäähyväisiä, nyt Yrjö lähtee”, ja kuiskasi: “Pysy Vapahtajassa, niin autuudessa toisemme kohtaamme.” Helena oli silloin 12-vuotias. Vuosia myöhemmin, kun Helena alkoi nähdä näkyjä, hänen ensimmäinen taivasnäkynsä koski tätä Yrjö-nimistä miestä.

Nuoruuden rakkaus ja avioliitto

Ennen rippikouluikää Helenalle alkoi kirjoittaa eräs uskovainen naapu-riseurakunnan poika, ”joka oli herännyt, ja me tuumittiin sitä liittoa kolmatta vuotta. Ainoastaan kolme kertaa hän kävi katsomassa sinä aikana. Kun saattelin häntä laivaan, poikettiin lehtoon rukoilemaan. Se oli ihmeellinen hetki. Hän kun erosi, niin minun piti uudestaan maahan langeta, ja minulle tuli todistus, että ijankaikkisesti saamme yhdessä kiittää Herraa.” Kuvaus on herkkyydessään riipaiseva. Tuo poika sairastui, ymmärsi kuolevansa ja kirjoitti Helenalle kirjeen, jossa kertoi toivostaan päästä Helenan kanssa taivaaseen, ”sillä täällä emme yhteen saa.” Tuon kirjeen saapuminen koski Helenaan niin kovin, että hän pyörtyi.

Tämän jälkeen Helenaa ei huvittanut mikään muu kuin Jumalan sana. Kun rippikoulun käymisestä oli kulunut kaksi vuotta, Helena joutui palvelukseen suruttomaan taloon, jossa joka pyhäilta tanssittiin. ”Silloin rupesi synti ja maailma vetämään puoleensa, ja olin sitten kolme kuukautta neljättä vuotta hyvin rauhaton.” Sitten alkoivat omantunnon tuskat, ja kerrankin kesken tanssin tuli itku ja halu lähteä pois. ”Mutta minulle sanottiin, että ihanhan sinä olet höperö, kun et osaa olla niin kuin muut nuoret.”

Naimisiin menosta oli Helena ajatellut, että hänet oli tarkoitettu nuoruu-denrakkaudelleen, joka kuoli, ja hän ei menisi kenellekään. Mutta jonkun ajan perästä tuli eräs uskovainen nuori mies, Matti Konttinen, jolla oli ollut asia mielessä jo viidettä vuotta. ”Hän oli minusta niin halpa ja mitätön mies, etten kärsinyt nähdä silmissänikään. Kun hän tuli kysyttämään, niin minä en mennyt edes kysyntärahaa ja sormusta ottamaan pöydältä. Hän pyysi vähäksi aikaa kahden kesken, mutta minä en tahtonut. Talon emäntä silloin työnsi meidät lukon taakse. Matti sanoi, että minä läksin siinä ajatuksessa, että jos kerran Jumala on määrännyt, niin kyllä sinä tulet.” Niin Helena suostui miettimään ja tuon käynnin jälkeen hän meni heinäpieleksen juureen ja itki ja pyyti Jumalaa määräämään tämän kaupan. ”Ja silloin se alkoi maalautua kaikin puolin niin, että Matti tuli niin hyväksi että oikein. Sukulaiset kaikki nousivat vastaan, kun minulla olisi ollut neljä ottajaa, jotka olisivat olleet rikkaampia. Matti Konttinen oli köyhä, kaikilta ylösannettu ja halpa, ja siinä talossa oli tulevalla anopillani seitsemän lasta huonoa perhettä. Mutta se tuntui olevan Jumalan tahto.”

Ja niin Helena solmi avioliiton ja muutti Matin kotiin Mensuvaaran kylään syksyllä 1891. Helena hoiti anopin ja tämän 7 lasta, teki työtä yötä päivää, kehräsi, ompeli, keräsi muurahaisten munia. Köyhyys oli suuri. ”Välistä en yhteen päivään pannut leivän palasta suuhun. Yöt kehräsin köyhäin kehruuta, hätäaputyötä, ja kudoin kangasta, niin etten nukkunut yötä enkä päivää, ja niin päästiin ajasta toiseen. Anoppi ja lapset olivat minusta niin rakkaat että oikein. Keskellä yötäkin ilolla usein kantaa retustin sairasta anoppia saunaan lämpimään. Tuli usein se mieli, että kun Herra on minua kärsinyt niin paljon, niin kuinka en minä kärsisi tätä ajallista vaivaa.”

Sydämen uudistus

Kun anoppi oli kuollut, Helena havahtui eräänä yönä siihen, kuin joku olisi nykinyt voimakkaasti olkapäästä. Hän hämmästyi ja katseli ympärilleen, mutta ketään ei näkynyt. Silloin hän kuuli ikään kuin äänen sanovan: ”Nyt Jumala sinut herätti synnin unesta”.

Siitä alkoi tuskainen hengellisen kamppailun kausi. Lopulta, kirkkomatkalta palatessaan, Helena lankesi niityn laidassa polvilleen ja hänet ympäröi suuri kirkkaus ja armo. Tämä tapahtui 1895. Yhdessä Matti-miehensä kanssa he rukoilivat ja kiittivät koko yön. ”Sinä yönä emme saaneet paljon nukkua. Aina kun laskin tilalle polviltani, niin piti taas nousta ylös; oli semmoinen ikävä, ja aina oli Vapahtaja näkyvissä.”

Puolen vuoden kuluttua Helenasta alkoi tuntua siltä, että hänen pitää mennä puhumaan ihmisille sielun asioista. Mutta toisaalta hänestä tuntui, ettei se sovikaan, kun hän on vain vaimoihminen. Usko ja epäusko vuorottelivat.

Kovia kokemuksia

Näihin aikoihin joutui Helena perheineen lähtemään kodistaan. Appivainaja oli ostanut kodin velaksi vuosimaksuilla maksettavaksi. Perhe sai tuon velan, 125 ruplaa, maksetuksi neljässä vuodessa, kun möi kaiken mikä suinkin oli myytävissä. He eivät kuitenkaan pyytäneet velan maksusta kuittia. Kun kiinnitetty kantatila joutui myyntiin, siinä meni myös Helenan perheen koti. He eivät olleet hankki neet edes vaatteita, koska kaikki voimat olivat menneet velan maksuun. Kahden pienen lapsen kanssa piti aloittaa elämä uudelleen nollapisteestä.

Näin Helena päätyi Jaakkiman Luotovaaran kylään toukokuussa 1898. Siellä syntyi kolmas lapsi, Eino. Raskaus ja synnytys eivät menneet ongelmitta, ja Helenan terveys alkoi horjua. Mutta lisää koettelemuksia oli tulossa. Uuden kodin ympärillä oleva metsä syttyi palamaan, mutta kuin ihmeen kaupalla säilyi tupa palamatta. Vihamieliset naapurit saivat kuitenkin aikaan, että siitäkin piti muuttaa pois. Viimein Helena ja Matti saivat maapalan, johon yöt ja päivät raataen saivat rakennetuksi itselleen olinpaikan. Ensimmäinen kesä piti selviytyä ilman uunia, kun ei ollut rahaa tiilien ostoon. Syksyllä tuli rovasti käymään ja antoi 5 markkaa tiilien ostoon. Päivät käytiin halkotöissä, öisin tehtiin uunia, ja niin päästiin talveksi asumaan. Helenan terveys oli kuitenkin lopullisesti mennyt, ja hänen loppuelämänsä oli jatkuvaa sairastelua.

Ensimmäinen horrostila

Näihin aikoihin kuvaan astuu mukaan henkilö, eräs metodisti, kiertokoulun opettajan sijainen, josta käytetään vain etukirjainta T. Hänestä tuli Helenan saarnatoveri kolmeksi vuodeksi, ja hän kulki mukana sananjulistusmatkoilla, kunnes Helena tajusi, että heidän opissaan oli eroa. Mutta ennen tuota eroamista Helena sai ensimmäisen horrostilansa T:n läsnä ollessa. Tämä ensimmäinen horrostila oli heinäkuun alussa vuonna 1905. ”Vähän ajan päästä T. näki, että minä kaaduin lattialle. Sillä hetkellä näin ihmeellisen kirkkauden ja siinä olennon, jonka ihanuutta ei voi kuvata. Kun minulla oli ollut suuri ahdinko omasta tilastani, että olenko oikeassa, niin hän sen johdosta sanoi, että ”älä hätäänny ja tuskaannu, minä olen sinun Vapahtajasi.”… Hän nousi sitten ylemmäksi ja katosi. Mutta kirkkaus jäi, ja siihen ilmestyi kaksi enkeliä. Vapahtajalla oli suurempi kirkkaus kuin enkeleillä, ja hänen ilmestyessään pantiin verho minun silmäini eteen. Nuo kaksi enkeliä toivat eteeni suuren kirjan, jossa oli loistavilla kirjaimilla kirjoitettuna eri ihmisten elämästä… Minun vielä tajuttomana ollessani tuli isäntäväki kotiin. Silloin minulle näytettiin poliisin koko elämä ja sieluntila, ja tuotiin esille semmoistakin, mitä ei tiennyt kukaan muu, kuin hän itse.”

Selityspuheet

Toisena viikkona tämän jälkeen Helena meni heinätöihin niitylle. Siellä hän tuli kovin pahoinvoivaksi ja lopulta tuli jo vertakin. Hän luuli kuolevansa, mutta kuulikin sitten äänen: ”Neljä viikkoa ja kolme vuorokautta pitää sinun elämän ilman mitään ravintoa. Katsoin ympärilleni, mutta siinä ei ollut mitään.” Helena kannettiin tupaan aivan nääntyneessä tilassa. Tuvassa hän salli ainoastaan talon isännän olla läsnä, ja kertoi horroksessa tälle yhtä mittaa 5 tuntia isännän elämäkertaa 24 vuoden ajalta. Tästä eteenpäin Helena oli 4 viikkoa ja 3 vuorokautta alituiseen horroksessa, usein vuorokausimääriä yhteen menoon. Ihmisiä rupesi tulemaan, ja 15 minuuttia ennen heidän saapumistaan Helenalle näytettiin tulijan tila. ”Minulle aina tuotiin se kirja näkyviin, ja siinä oli aina sen ihmisen muoto, jonka elämäkerta oli esillä, ja Vapahtajan kirkkaus loisti, mutta itse hän ei ollut näkyvissä. Koko tuon kuukauden ajan olin syömättä mitään maallista ruokaa. Se vei minut niin heikoksi, että en lopulta jaksanut liikkua muuta kuin sen mitä liikutettiin. Mutta ääni oli niin kova, että se kaikui selvästi ulos maantielle. Jonkun kerran pihassa puhuessa kuuluivat yksityiset sanatkin toista kilometriä.”

Kolmen vuoden perästä Helenalle annettiin ylenluonnollisessa tilassa selitys Danielin kirjaan ja samalla selitys pitkään paastoon. Danielhan oli paastonnut kolme viikkoa. Danielia ei ollut tarpeellista tehdä niin heikoksi kuin Helenaa, sillä Daniel oli vahvempi uskossa ja hurskaampi ajatuksissaan ja sanoissaan.

Horrokseen menemisestä Helena kertoo, että näihin aikoihin se tapahtui aina samalla tavalla. ”Äkkiä remahti kirkkaus, niin kuin auringon paiste arvaamatta sävähtäisi, niin että sana voi suussa jäädä kesken. Se oli Vapahtajan kirkkaus, mutta hän itse ei ollut näkyvissä muuta kuin ensimmäisellä kerralla. Kirkkauden välähtäessä näkyi samalla kaksi enkeliä, ja siinä silmänräpäyksessä olin niin kuin toisessa maailmassa. Enkelit pitivät välillään hyvin suurta kirjaa, jossa oli kankeat lehdet ja suuret kirjaimet. Siinä oli kertomukset ihmisten elämästä ja aina sen perästä rukouksen sanat.”

Helena kertoo, että paitsi ihmisten elämäkertoja, hänelle näytettiin myös taivaallista menoa. ”Enkelien laulua sain kuulla monta kertaa. Minua ei siihen aikaan vielä laulatettu horrostilassa. Eivät ne enkelit, jotka kirjaa pitivät, laulaneet, vaan siellä on toiset laulajat. Ne ovat jotenkin erityisemmän näköiset, niin kuin ihmisten muotoiset; kyllä niilläkin, niin kuin muilla enkeleillä, siivet näkyvät, mutta hartiain takana, ja kun kääntyvät, ne niin monen värisinä välähtelevät. Muuten enkelit ovat aina valkeat, ja siivet ovat käsivarsien päällä hajallaan. Eivät kaikki ole kasvoiltaan yhden näköiset, vaan erilaiset, niin kuin ihmisetkin. Niillä laulajilla on semmoinen soittokone, jossa keskikohdalla on kielet. Neljä enkeliä on sen ääressä, ja jokaisella on niin kuin omat kielensä, mutta kaikissa lauluissa eivät ole kaikki yht’aikaa niitä kieliä käyttämässä. Yksi on aina se, joka nuotin johtaa, aina se sama. Monta kertaa pannaan minutkin soittamaan sitä. Näiden johtajien avulla minäkin voin horrostilassa laulaa kaikki virsikirjan virret ja laulukirjan laulut. Myöskin olen laulanut semmoisia lauluja, joita ei ole täällä missään kirjassa kirjoitettuna.”

Myöhempinä vuosinaan Helena saa vielä runsaasti näkyjä taivaallisista olennoista, kuten enkelijärjestöistä ja niiden hierarkiasta sekä taivaan eri osastoista. On serafit ja kerubit, ylienkelit, liiton enkeli, kruunausenkelit, pyhitysenkelit, vapahdusenkelit jne., todella runsas joukko erilaisia olentoja. Nämä kuvaukset tuovat kovasti mieleen Emmanuel Swedenborgin kirjat ja gnostilaisen Pistis Sofiankin.

Näkynsä jälkeen Helena vielä pohtii näitä soittimia. ”Mitenkäs olisi nämä soittimet voitu rakentaa maan päälle, ellei niitä olisi ensin ollut taivaassa. Minkä lahjan ikänä joku ihminen on saanut, tai minkä keksinyt, niin se on ensin ollut taivaassa. Taivaassa on niiden koneiden muistot ja mallit.” Helena ei varmaankaan ollut kuullut Platonin ideaopista, mutta päättelyn samankaltaisuus hämmästyttää. Platonin mukaanhan todellinen, muuttumaton ja täydellinen maailma muodostuu ideoista, ja ideat ovat malleja, joita aistein havaittava maailma edustaa enemmän tai vähemmän täydellisesti.

Ensimmäinen tuttava, joka Helenaa tervehti henkimaailmassa, oli edellä mainittu Yrjö, jonka Helena oli tavannut lapsuusaikana palveluspaikassaan. Hän oli ollut siellä jo 20 vuotta. Vielä Helena kertoi, miten hänelle näytettiin, kun kuolleet tuodaan taivaaseen. ”Jumalalle ilmestyy niin kuin sormi, jolla hän näyttää vainajalle tulevan paikan. Sitä istuinta ei Vapahtaja valitse. Vapahtaja tuo aina Isälle todistuskirjan jokaisesta. Kun sielu tuodaan ylös, niin hän ensin yhdessä muiden kanssa tulee ottamaan osaa yleiseen kiitokseen. Mitä enemmän täällä armon ajassa edistyy Jumalan tuntemisessa ja mitä enemmän on kiitoksen mieltä, sitä enemmän kruunu kirkastuu.”

Vaihetuspäivät

Tuon 4 viikon ja 3 vuorokauden perästä oli elokuun 16 päivä. ”Silloin Vapahtaja ilmestyi ja sanoi, että minun tulee niistä kirjoituksista, mitä hän on antanut apostoleille, ruveta puhumaan elämän parannusta ihmiskurjain sydämille ja olla aina valmis lähtemään, minne ylenluonnollisessa tilassa määrätään, ja että Jumalan aikomus on täten saada suuri joukko ihmisiä herätykseen.”

Helenalle näytettiin näyssä kaikki ne Raamatun paikat, joista hänen tuli puhua. Enkeli Gabriel saneli hänelle jonkun toisen kirjan mukaan kaikki tekstit siinä järjestyksessä kuin niistä tuli puhua, ja Helenan piti ne merkitä. Seurasi vielä toinen luettelo tekstejä, joista sai puhua valveilla ollen vapaaehtoisesti. Sitten ilmoitettiin, että aina samana päivänä vuodesta, elokuun 16. päivä, Helenalla on tilinteon päivä ja silloin Helenalle ilmoitetaan mahdollisista pienistä muutoksista toimintaan. Tämä on niin sanottu vaihetuspäivä. Vielä ilmoitettiin, että elämänsä loppupuolella Helena saa vapautuksen horrospuheista, ja saa olla ”kotirauhassa”, mutta sanan selittämisen lahja säilyy.

Juuri tuohon aikaan elokuun puolivälissä Parikanniemisäätiön toimesta järjestetään vieläkin vuosittain 3-päiväiset juhlat, ns. vaihetuspäivät tai orpokotijuhlat, joihin kokoontuu runsaasti sanankuulijoita eri puolilta Suomea.

Helenan toiminnan pääpiirteet

Helenasta alkanut herätysliike laajeni Uukuniemellä; joka kylään ja pitäjään syntyi suuri maallikkosaarnaajien joukko. Alun perin Helenalle luvattiin sekä ennustamisen lahja että parantamisen lahja. Tai paremminkin se oli vaatimus. ”Näinä alkuaikoina oli myös selvä käsky panna käsi sairaan päälle ja parantaa… mutta epäuskollani sen hylkäsin.” Parantamisen lahjan hän menetti, koska ei ollut lähtenyt liikkeelle, kun käskettiin. Helena rukoili sitä takaisin, mutta ei saanut, koska se oli jo annettu sille profeetalle, jonka oli määrä tulla Helenan tilalle hänen kuolemansa jälkeen. Samalla meni ennustamisen lahjakin, sillä ne ovat toisistaan riippuvaisia. Raamatunselittämisen tehtävä kuitenkin säilyi. Ihmisten kuullen ei ollut lupa puhua muuta kuin sitä mitä on Raamatussa, mutta pienemmissä piireissä Helena puhui myös Raamattua täydentäviä näkyjään.

Näkyjen sisältöä

Helenan saarnoja ja näkyjä kerrotaan yli 400 sivun verran. Osa on tutun kuuloista, mutta hyvin suuri osa on vaikeaselkoista, hämäävän ”kirkollista”, ja osa on suorastaan outojakin. Tämä osa kirjasta ei avaudu helposti. Poimin tähän joitakin helpommin ymmärrettäviltä tuntuvia kohtia:

• Saarnoissa toistuva teema oli: mikä on oikea parannus? Uskon pitää näkyä käytännön elämässä. Uskovaisen tunnusmerkkejä eivät ole ihmeet ja näyt, vaan rakkaus, nöyryys, hiljaisuus, siveys, pitkämielisyys ja kärsivällisyys.

• Ennustuksista aika lailla oikeaan osui v. 1908 tullut ja silloin muistiin merkitty ilmoitus, että suursota syttyy 6 vuoden ja 3,5 kuukauden kuluttua. ”Kesällä 1914 rupesi jo epäilyttämään, kun mitään ei kuulunut; mutta sittenhän se elokuun alussa äkkiä syttyi ja levisi.”

• Toinen paikkansa pitävä oli 17.9.1913 tullut ilmoitus, että 4 vuoden päästä tapahtuu Venäjällä muutos keisariin nähden.

• Suomen kansalaissotaa koskevassa ilmoituksessa eivät vuosiluvut aivan täsmää. Helenan näky ilmoitti, että syyskuun lopulla 1915 on Suomessa kauhea aika ja verinen löyly, ellei kansa tee parannusta. Tuohon tilanteeseen tultiin 3 vuotta myöhemmin.

• Sotien jälkeen ennustettiin tulevan ateistinen kausi. ”Ei sodan loputtua mene pitkiä aikoja, ennen kuin jumalan kieltäjä hallitsee. Sinä aikana Jumala kielletään kokonaan. Lailla ei enää suojata uskontoa. Vaino kasvaa niin pitkälle, että veren ehdolla täytyy uskoansa tunnustaa… Raamattu julistetaan kielletyksi kirjaksi, ja sitten 4 vuoden perästä alkaa niiden etsiminen ja polttaminen. Siihen oli aikaa vuodesta 1915 laskettuna 22 vuotta. Silloin uskovaisia jo vainotaan ja niiden täytyy jo peläten kulkea ja ruveta hiljaisesti kokouksiaan pitämään.”

• Maailman lopun ajoista näytettiin, että kun saadaan poistetuksi nykyinen Jumalan perustama oikeusjärjestys, niin ei ruveta esim. vanhuksia enää elättämään, vaan ne tapetaan. Samoin vialliset lapset ja myöskin heikkomieliset.

Raamatun ulkopuolisista aiheista mainittakoon vielä pari kohtaa

• Tähdissäkin on asukkaita, jotka ovat ihmisen muotoiset. Mitä kirkkaampi tähti, sitä enemmän on siinä olentoja. Olen kuullut niiden puhettakin, joka vähän muistuttaa urkujen soittoa.

• Ensimmäiset ihmissielut on Jumala luonut ennen näkyväistä maailmaa. Ja asianlaita on niin, että ennen Aadamin ja nykyisen katoovaisen maailman luomista oli myös maa täynnänsä asujaimia. Mutta he hylkäsivät Herran äänen kuulemisen ja luopuivat hänestä.

Hyvin paljon myös selityksiä Raamatun eri kirjoista, kuten Danielin kirjasta ja Ilmestyskirjasta, mutta nämä riittänevät esimerkkeinä. Nettiosoitteesta www.ilosanomapiiri.fi. löytyy aiheesta lisää Mailis Janatuisen laatimassa tiivistelmässä.

Parantumisihmeitä

Helenan kautta tapahtuneista parantumisista vaikuttavin lienee Väinö Hoikan tapaus, josta on kirjoitettu oma kirjakin. Lyhyesti kerrottuna tapahtui näin: Väinö Hoikka oli viipurilaisen kultasepän poika, joka jo 10-vuotiaana sairastui reumaan. Koti oli varakas, ja pystyi kouluttamaan Väinön ylioppilaaksi sekä kustantamaan pitkiä ulkomaanmatkoja eri parantoloihin. 20-vuotiaana Väinö matkusti Tanskaan Juutinraumaan hoitolaan, sitten Napoliin, Algeriin, Espanjaan, Pariisiin. Kaikki turhaan, sillä tauti ei yhtään hellittänyt. Viimein hän koulutoverinsa neuvosta, viimeisenä keinonaan, matkusti tapaamaan Helena Konttista. Saapumista seuraavana aamuna Helena meni horroksiin ja puhui yhtämittaa 6 tuntia. Helena selvitti Väinön esivanhemmat ja vanhemmat ja kertoi asioista, jotka eivät olleet Väinönkään tiedossa. Väinön koko elämä avattiin kuin kirja hänen edessään. Helenan välityksellä hän sai luonnonparannukseen perustuvat, erittäin tarkat ja yksityiskohtaiset neuvot, miten tautia pitää hoitaa. Ruokajärjestys, kylpyjen aika, veden laatu ja lämpö, kaikki ohjeistettiin. Väinö kuvaili tuota tapahtumaa siten, että tilaisuuden alkaessa hän oli kääntymätön ihminen, mutta sen päättyessä hän oli Jumalan voittama, ilolla Jumalan johtoon jättäytyvä ihminen. Saamiaan neuvoja noudattamalla Väinö alkoi toipua Hän koki heränneensä kuolemasta elämään, sekä konkreettisesti että hengellisesti. Väinö muutti sittemmin Uukuniemelle perheineen, toimi saarnaajana, ja kun orpokoti perustettiin, hän toimi siellä opettajana.

Orpokodin alkuajat

Helena Konttisesta alkunsa saanutta herätysliikettä jatkamaan syntyi Parikanniemen Orpokotiyhdistys ry, joka vuonna 1967 muutettiin Parikanniemi-säätiöksi.

Orpokoti toimi myöhemmin Parikanniemellä, joka on nykyään Venäjän puolella ja vuodesta 1949 lähtien Mikkelin lähellä Ristiinassa. Orpokodin kasvateista mainittakoon esim. laukaalainen taiteilija Arvi Ahokas, joka taidegalleria-esitteessään kertoo menneensä 5-vuotiaana vuonna 1921 Helenan orpokotiin ja olleensa siellä 10,5 vuotta. Vuonna 1952 yhdistyksen toiminta laajeni Heinolan maalaiskuntaan, josta saatiin lahjoituksena kartano. Alun perin siihen oli tarkoitus perustaa toinen orpokoti, mutta suunnitelmat muuttuivat niin, että se toimiikin vanhusten palvelutalona.

Helenan toiminnan jatkuminen

Helena Konttisen herätys on koskettanut ihmisiä varsinkin Karjalan ja Savon seudulla sekä Turun seudun pitäjissä, joissa Helena aikoinaan vieraili. Parikanniemi-säätiön toimesta järjestettäville vaihetuspäiville, tai orpokotijuhlille, saapuu elokuun puolivälin tienoilla vieläkin runsain määrin ihmisiä. Lehtitietojen mukaan esim. v. 2004 osanottajia oli pari tuhatta.

Etelä-Saimaa –lehden artikkelitietokannassa selostaa Helinä Leminen uukuniemeläisyyden nykytoimintaa haastattelemalla paikkakunnalla syntynyttä teologia Sanna Kiiveria, joka on tehnyt aiheesta pro gradu –tutkielman. Hänen mukaansa herätysliike haluaa säilyttää oppinsa ja toimintatapansa muuttumattomina. Jotkut tietyt tavat ja periaatteet tuntuvat hyviltä, jotkut toiset oudoilta. Naisia ei näy puhujina orpokotijuhlilla. Nais- ja miespapit kyllä tulisivat toimeen keskenään, mutta eivät halua ristiriitaa seuroissa kävijöiden keskuuteen. Seuroissa hän on huomannut ihmisten käyttäytyvän usein eri tavalla kuin tavallisissa oloissa. Ihmiset ikään kuin ottavat seuraroolin. Ei varmaan mikään harvinainen ilmiö muissakaan yhteisöissä! Muisteluilla ja perinteillä on keskeinen rooli.

Lopuksi

Tietäjä–lehden kirjoitus, josta alussa mainitsin, toteaa myös sen protestanttisen pohjavärityksen, jonka kautta Helena alun perin tuo sanomaansa esille. Uskonnollinen hartaus voi jotakuta suorastaan häiritä. Määrätyt ennakkoluulot ja käsitykset ovat niin hänelle, kuin usein meille itse kullekin esteenä objektiivisten havaintojen tekemiseen. Vilpitön mieli ja sinnikäs etsiminen kuitenkin auttavat löytämään kultajyvät ja erottamaan siemenet akanoista. Voimme varmaankin Tietäjä–lehden kirjoittajan tavoin antaa arvoa Helena Konttisen elämäntyölle, kunnioittaa hänen ja hänen seuraajiensa ponnisteluja ja saada oppia hänen elämäkerrastaan.

LÄHTEITÄ:

K. K. Sarlin: Eräs meidän ajan profeetta. Kustantaja E. Pulkkinen, Seinäjoki 1943

Erkki Leminen: Uskon ja rukouksen mies. Kansan Raamattuseuran säätiö 1962

Paavo Kiuru: Karjalan naisprofeetta Helena Konttinen. Elämäkertaromaani.

Kuva ja sana 1947

Tekstissä mainittu internet-sivusto