Artikkeli: Helisevä vaski ja sfäärien musiikki

Mauri Lehtovirta

Jos haluaa puhua rakkaudesta, joutuu heti valtavien ongelmien eteen. Asiasta on puhuttu ja kirjoitettu suunnattomasti. Pystynkö minä sanomaan jotain uutta? Sorrunko trivialiteetteihin? Osaanko?

Teema on valtava ja me jokainen olemme omassa kohdassamme oman rakkautemme ja sen ymmärtämisen kanssa. Se kasvaa ja laajenee sitä mukaa kuin meidän kykymme rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta kasvaa ja sitä mukaa kuin meidän ymmärryksemme koko tämän asian mittasuhteista ja merkityksestä tässä prosessissa lisääntyy.

Käsittelyn helpottamiseksi kannattaa ehkä vähän määritellä aihetta: RAKKAUS – mitä sen on? Kun me arkipäivässä puhumme rakkaudesta, kutsutaan sitä arkirakkaudeksi: tarkoitamme me yleensä sitä tunnetta, mikä kahden sukupuolen välillä voi syttyä ja joka vetää ihmisiä puoleensa ja saa heidät ihastumaan ja kiintymään toisiinsa. Siihen liittyy myös seksuaalinen intohimo, joka kytkeytyy ihmislajin lisääntymisviettiin, samoin äidinrakkaus, veljesrakkaus jne.

Jos taas henkisessä mielessä puhumme rakkaudesta – sanotaan sitä sitten henkiseksi rakkaudeksi, me puhumme silloin ihmisen ponnistelusta korkeamman hengen yhteyteen ja sellaisen henkisen voiman ja tahdon tilaan, jossa ihminen antautuen tavoittelee elämää hengen yhteydessä tai omaa etuaan hakematta epäitsekkäästi tahtoo omistaa elämänsä lähimmäisten auttamiselle tai palvelemiseen.

Jos taas universaalissa mielessä katsomme katsomme rakkautta ja tätä koko kosmoksen kehitystä voidaan rakkaus nähdä jumalallisena tai kosmisena kaiken läpäisevänä energiana, joka evoluution kaltaisella periaatteella eräänlaisen käytevoiman tavoin pitää yllä koko maailmankaikkeuden elämää ja toimintoja. Tätä me voisimme nimittää kosmiseksi rakkaudeksi.

Minua on viehättänyt suuresti ruusuristiläisen veljeni, Raimo Hätösen vertaus. Hän sanoo, että rakkaus on kosmista energiaa, joka pyörittää koko maailmankaikkeutta. Ihminen taas on kuin hehkulamppu: mitä puhtaampi on hehkulanka sitä kirkkaammin loistaa lamppu. Meidän osamme on lampunpuhdistajan.

Ymmärtäisin, että näissä kaikissa näissä em. kohdissa lopulta on kysymys samasta universaalista voimasta tai ilmiöstä, niinkuin Kirsti Elo viisaasti sanoi: ”Hengestä, jota ilman pelkkä materia lakkaa olemasta ja hajoaa osasiinsa”. Tämä rakkauden energia läpäisee kaiken elävän. Se on kaikissa elämän ja kehityksen tilanteissa läsnä, toimivana, pienimmistä atomin osasista planeettoihin ja ja galakseihin saakka.

Kun kysymys on näin moniulotteisesta asiasta ja me tutkimme rakkautta ja sen ilmenemismuotoja, olemme me tämän tutkimuskohteemme kanssa koko elämämme ajan kehittyvässä prosessissa, sillä rakkauden merkityksen havaitseminen, sen ymmärtäminen, sen eläminen ja sen kokeminen, itse rakastaminen kaikkineen, mitä siihen liittyy, on prosessi, jossa meidän ymmärryksemme muuttuu, meidän tietoisuutemme siitä, mikä kaikki on rakkautta ja miten se toimii, vaikuttaa ja muuttuu alati. Me itse kehitymme rakastavina olentoina kohti yhä suurempaa ymmärtämistä, jos me haluamme ja osaamme kehittyä rakkaudessa.

Rakkauden tutkiminen ei tunnu onnistuvan tieteellisin menetelmin. Me emme tahdo saada selville mitään, jos me yritämme tutkia rakkautta siten, että asetamme itsemme rakkauden ulkopuolelle ja koetamme analysoida sen toimintaa. Tällä keinoin me saamme kyllä jotain tietää rakkauden ilmenemismuodoista, mutta sen todellisesta luonteesta, itse siitä suuresta mysteeriosta me emme näin tutkimalla juuri mitään kykene sanomaan.

Kaikesta laaja-alaisuudestaan, jopa universaalisuudestaan huolimatta rakkaus on ihmisten elämän suhteen niin henkilökohtainen ilmiö, että rakkautta tutkivan ihmisen täytyy pitää tutkimuslaboratorionaan itseänsä ja omia suhteitaan ja tutkimuskammiona omaa sisäistä tajuntaansa, ja myös omaa henkitajuntaansa ja sen valtavia, suurelta osin vielä tuntemattomia ulottuvuuksia, joita vasta hyvin harvat meistä ovat päässeet katselemaan.

Miksi ihminen on sitten rakkautta aina halunnut tutkia? Ehkä siksi, että ennemmin tai myöhemmin hän elämässään tulee siihen, että rakkaus jollain merkillisellä tavalla on aina kytkeyksissä siihen, mitä sanotaan onneksi tai onnellisuudeksi. Onneahan ihminen elämässään tavoittelee. Toisaalta ihmiskunnan suuret opettajat ovat kaikissa uskonnoissa ja elämänfilosofioissa puhuneet rakkaudesta ja yksi toisensa jälkeen kirkkaammin ilmoittaneet miten rakkaudellisesti tulisi elää, jotta elämämme täällä maan päällä voisi muodostua onnelliseksi.

Onni, joka koskisi meitä kaikkia viittaa käsitteeseen paratiisi, siihen myyttiseen eri uskonnoissa kuvattuun alkutilaan, josta ihmiskunnan suuren matkan ja suuren tarinan kerrotaan lähteneen liikkeelle.

Ns. syntiinlankeemuksen jälkeen meidän kehityksemme on kaikilla mittareilla mitaten kulkenut valtavan matkan eteenpäin. Viimeisinä tuhansina vuosina me olemme ihmiskuntanakin alkaneet kehittää tai meidän joukkoomme on syntynyt näkijöitä, profeettoja, jotka ovat myyttisin kuvin meille kertoneet tämän vertauskuvallisen tarinan paratiisista ja rakentaneet samalla myytin siitä, että me olemme kulkemassa takaisin kohti tätä onnen tilaa joko niin, että me voimme palata kadotettuun paratiisiin, tai niin, että paratiisi voitaisiin luoda tänne maan päälle.

Myytti syntiinlankeemuksesta ja siitä liikkeelle lähteneestä valtavasta elämänaallosta on tietysti uskonnollinen ajatusrakennelma, vertauskuva. Sen rinnalla voidaan myös pohtia tieteellistä kehityskuvaa, evoluutiota, jonka Darwin päästi liikkeelle 1800-luvun puolivälin paikkeilla ja tarkastella näitä kahta kehityskaarta – materiaalista ja spirituaalista rakkauden kehittymisen näkökulmasta. Oma kompetenssini ei tähän riitä, mutta joitain havaintoja voin tuoda esille, jotka toivottavasti provosoivat tätä aihetta liikkeelle muidenkin päissä.

Liikkeellelähtö paratiisissa tapahtui, kun ihminen halusi ”syödä hyvän ja pahan tiedon puusta”. Tässä omenansyömisoperaatiossa ihminen ilmaisi aktiivisen halunsa lähteä ottamaan selvää hyvän ja pahan probleemista. Tämä taas ei ollut mahdollista paratiisissa, jossa vallitsi alkutila, ykseyden tila, jumalainen harmonia. Hyvän ja pahan opiskelukenttä oli ja on aineen maailma, polariteettien, vastakohtaisuuksien maailma, maailma, johon me jouduimme miehenä ja naisena, jossa on oikea ja väärä, aika ja ikuisuus, päivä ja yö, viha ja rakkaus, materiaalinen ja spirituaalinen eli aineellinen ja henkinen; kaikki lukemattomat vastakohdat, joiden salaisuutta ja merkitystä me olemme selvittämässä; maailma jossa ykseys ei ole näkyvää, vaan kätkettyä, johon ihminen heitettiin ikäänkuin kiertokouluun kehittymään jälleensyntymästä toiseen, alemmilta fyysisiltä ja alemmilta tietoisuuden tasoilta korkeammille fyysisyyden ja tietoisuuden tasoille.

Tämä jälleensyntymien kiertokoulu, josta teosofia ja aikain viisaus on aina puhunut, ja josta meidän aikamme alkaa vähitellen tulla tietoiseksi antaa meille ihmisille mahdollisuuden kehittyä fyysisinä ja henkiolentoina kohti yhä suurempia herkkyyksiä, kohti yhä suurempia henkisiä kykyjä, kohti korkeampaa tietoisuutta omasta ja universumimme kehityksestä, kaikki tämä näyttää ihmisen kehityskulkua tarkastellessa kietoutuvan rakkauden ympärille. Tämä sama kehitys ilmaistaan tieteen piirissä käsitteellä luova evoluutio. Evoluutiossa näyttää olevan kuin sisäänrakennettuna pyrkimys tuottaa jatkuvasti yhä monimutkaisempia ja yhä hienosyisemmin reagoivia (siis aistivia. tuntevia ja kommunikoivia) olentoja.

Meidän kehityksemme täällä miehenä ja naisena on kehitystä näiden polariteettien eli vastakohtien puitteissa ja niiden avulla. Me emme voi yhden elämän aikana kehittyä hyvän ja pahan tiedon tietämyksessä kovin pitkälle. Me emme yhden elämän aikana kykene selvittämään miehenä ja naisena olemisen koko probleemia. Me opimme rakkaudesta (miehen ja naisen rakkaudestakin) yhden elämän aikana vasta hyvin vähän. Siksi meille on annettu toistuva mahdollisuus tulla uudestaan, oppia tekemistämme virheistä, aloittaa puhtaalta pöydältä, tutkia kaikki syvimmätkin syöverit pohjamutia myöten vakuuttuaksemme siitä, että elämällä on mielekkyys, että elämällä on logiikka. Tätä mahdollisuutta minä kutsun armoksi.

Saamme oppia naisen elämää naisena ja miehen elämää miehenä ja lopulta opiskella ihmisen elämää joko miehen tai naisen ruumiissa niin, että mies ja nainen minussa lopulta ovat tasapainossa. Aikamme suurilla näkijöillä on visioita meidän tulevaisuudestamme, jossa mies-nais-polariteetti ja sen tarkoitus alkaa meille lopullisesti valjeta. Pekka Ervast esimerkiksi puhuu tästä vaiheesta, mutta palaan siihen tuonnempana.

Jos lähdemme siitä olettamuksesta, että rakkaus on se, mitä me olemme tulleet tänne opiskelemaan ja mitä me elämä elämältä enemmän opimme, me huomaamme että ajatus syntiinlankeemuksestakaan ei ole kamala ja syyllistävä. Syntiinlankeemus on vain lähtötapahtuma, jossa me ihmiset, jotka elimme jumalyhteydessä, olimme osa Jumalaa valitsimme (tai osa Jumalasta valitsi) tämän pitkän elämänkokemusten tien, jossa me joudumme hyvän ja pahan kouluun. Synti eli hamartia on käsite joka tarkoittaa alkukielessä yritystä ampua nuoli maaliin kuitenkaan osaamatta.

Jos me ajattelemme, että elämä lopulta on jumalien leikkiä, mutta samalla evoluution alaista kehitystä, jossa kaikessa elollisessa – kivissä kasveissa eläimissä, ihmisissä, enkeleissä – sykkii sama elämä, sama rakkaus, voimme ajatella, että me jumaluudesta lähteneet teemme täällä erillisyyden maailmassa valtavan kehityskierroksen hyvin alkeellisista olennoista lähtien ja kehitymme valtavan monen elämän kautta, valtavien vaikeuksien ja kokemusten kautta. Vähitellen tullen tietoisiksi rakkaudesta ja lopulta yhä korkeammalle henkistyen me kuljemme takaisin kohti ykseyttä, jumaluutta ja me viemme koko tämän valtavan, ainutlaatuisten elämien kokemuksen takaisin suureen jumalalliseen yhteistajuntaan, sitä rikastuttamaan.

Tällä tavalla Jumalakin tai Jumaluus on eräällä tavalla evoluution alainen, kun se koko luomakunnan suuren koulun avulla, valtavien elämänaaltojen kautta kerää itseensä miljardien elämien aikana kerääntyneet kehityskokemukset. Ekofilosofi Henryk Skolimowski tekee tämänlaatuisia rohkeita olettamuksia evoluution alaisesta Jumalasta kirjassaan A Sacred Place to Dwell.

Jos palaamme rakkauteen ja ajattelemme se mysteerisyyttä, sen velvoittavuutta, sen valtavia ulottuvuuksia, huomaamme olevamme tekemisissä käsitteen kanssa joka on ladattu täyteen merkityksiä ja rasitteita. Jos kuitenkin yritämme katsella rakkautta siltä kannalta, miten se meitä tällä hetkellä 1900- luvun lopulla eläviä informaatioyhteiskunnan kansalaisia koskettaa, me voimme löytää tästä ilmiöstä hyvin mielenkiintoisia näkökulmia.

Arkirakkaudessa, joka on hyvin pitkä ja tärkeä opiskeluvaihe meille kaikille, me törmäämme miehen ja naisen suhteeseen, vanhempien ja lasten suhteeseen, homo- tai lesbosuhteeseen. Ihmiset opettelevat arkirakkautta lyhyissä tai hyvinkin pitkissä, jopa koko elämän kestävissä suhteissa, jopa useamman elämän kestävissä suhteissa. Luultavasti jopa niin että välillä me olemme itse noissa suhteissa miehenä, välillä vaimona, välillä lapsena, rakastajana jne.

Niinkuin sanoin, tuo arkirakkauden opetteleminen, eläminen nuorina rakastuneina, lasten kasvattaminen, avioliiton ulkoisten suhteiden problematiikka, vanheneminen, keskinäinen kunnioitus : kaikki nuo asiat ovat meille tärkeitä oppia kipeinekin kriiseineen. Helena Petrovna Blavatsky kutsui meidän maapallokouluamme tuskallisten kärsimysten kouluksi.

Mutta tulee myös aika elämässä, jolloin me kuulemme kutsun nähdä rakkaus vielä laajempana, ulottaa rakkaus parisuhteen, perheen, suvun ulkopuolelle. Elämässä jokaisella meillä on joskus edessämme se kohta, jolloin me ikäänkuin sieluissamme joudumme sen kysymyksen eteen, voiko rakkautemme ulottua vielä laajemmalle ja mitä se rakkaus silloin on.

Tämä on se kysymys, joka meille esitetään silloin kun me alamme miettiä henkistä kehitystämme, elämän suuria kysymyksiä: mistä me oikein tulemme, mihin olemme menossa, mikä tämän elämän tarkoitus oikein on?

Ja mikä rakkauden tehtävä tässä elämässä on?

Kun uskonnot puhuvat rakkaudesta – yleensä puhe on korkealentoista ja teoreettista ja pelkistettyä. Se on hienoa, kohottavaa, mutta arjen tultua kuvaan se tuntuu jälleen jotenkin etäiseltä. Henkisen rakkauden vaatimukset tuntuvat vaikeilta. Yleisesti näyttää jotenkin siltä, että koko aiheelle nyökytellään laajalti päitä, mutta hyvin vähän mitään tuntuu tapahtuvan. Mistä se johtuu?

Jos lähdemme meitä lähinnä olevasta kulttuuritraditiosta, pohjoismaisesta luterilaisesta kristinuskosta, voimme katsoa mitä kristinuskon perustaja Jeesus sanoo aiheesta. Vuorisaarna alkaa jaksolla, jossa Jeesus kertoo, millaiset ihmiset tulevat onnellisiksi:

– autuaita ovat hengessä köyhät

– autuaita ovat murheelliset

– autuaita ovat lempeät

– autuaita ovat rauhantekijät

– oikeamieliset

– autuaita ovat laupiaat

– puhdassydämiset

ja ne joita oikeamielisyyden tähden vainotaan.

Vuorisaaranassa Jeesus antaa meille myös viisi käskyä ja mietiskelyohjeen, joka on Isä Meidän -rukous. Kaikki nämä liittyvät hyvin läheisesti rakastavan mielentilan, rakastavan olemisen ja toiminnan opetteluun.

Hän kehottaa meitä olemaan vihastumatta ja suuttumatta.

Pekka Ervast, joka Suomessa varmaan on pisimmälle päässyt näiden Jeesuksen käskyjen analyysissä sanoo, että Jeesuksen seuraajan, opetuslapsen, joka voi olla meistä jokainen, tulisi opetella suuttumattomuutta, hallitsemaan tunteensa niin, ettei suuttumus missään tilanteessa meitä sokaise. Ervast kertoo, että suuttumattomuuden opettelu avaa ihmisessä aistia, jonka avulla voi alkaa kuulla toisen ihmisen ajatuksia. Kun me haluamme oppia rakastamaan, meidän täytyy myös oppia hallitsemaan tunne-elämäämme kokonaisuudessaan, niin, ettei hallitsematon sokaiseva viha voi missään tilanteessa sumentaa tietoisuuttamme.

Toisessa käskyssä Jeesus kehoittaa meitä olemaan ajatuksissammekin puhtaat, olemaan himoitsematta.

Todelliseen rakkauteen kuuluu tunne-elämän puhdistaminen, että ihminen myös tässä suhteessa kykenee tunteensa hallitsemaan. Tunteet ja intohimot eivät voi riepotella kehittynyttä ihmistä. Ervast kertoo, että ajatusten ja tunne-elämän puhdistaminen opettaa meitä näkemään toisten ihmisten auroja.

Kolmannessa käskyssä Jeesus neuvoo meitä myös kielemme hillitsemisessä, meidän on tultava lopulta toimeen tässä maailmassa valehtelematta – niin että puhumme aina vain totta. Rakkauden opetteleminen vaatii aina itsensä alttiiksi panemista. Se on aseetonta avointa asettumista silmäkkäin todellisuuden kanssa. Ervast näkee, että totuuden puhumisen opetteleminen opettaa meitä näkemään mitä kykyjä, taipumuksia ja ominaisuuksia toisissa ihmisissä on.

Neljäntenä käskynä Jeesus opettaa meitä olemaan vastustamatta pahaa.

Tämä on käsky, jota kristinuskoa tutkivat mystikot pitävät koko uskonjärjestelmän kulmakivenä ja jota taas meidän rakas kristillinen kirkkomme ei ole voinut ollenkaan ymmärtää. Pahan vastustamattomuus on antautumista kosketuksiin ns. pahan kanssa. Paha voitetaan rakkaudella. Pahan olemuksesta tullaan tietoiseksi. Mitä pidemmälle tietoisuus kehittyy sitä enemmän paha alkaa paljastua meille vastakohdakseen, mikä on Jeesuksen tarkoituskin. Jeesus tiesi, ettei paha voi voittaa. Hän tiesi, että paha edustaa hyvän, myös rakkauden vastapoolia, polariteetin toista poolia, joka täytyy oppia ymmärtämään ja näkemään sen olemus. Paha voidaan oppia rakastamaan hyväksi. Ervastin mukaan pahan vastustamattomuus, johtaa meidät lopulta siihen tilaan, jossa meille herää jälleensyntymismuisti.

Viidennessä käskyssä Jeesus kehottaa meitä opettelemaan kaikkien ihmisten rakastamista- ei vain lähimpien ja perheidemme, vaan kaikkien ihmisten. Pahan voittamiseen liittyy myös tässä kohdassa lause vihollisen rakastamisesta ja sen siunaamisesta, joka sinua vainoaa. Ervast kertoo myös tämän käskyn kohdalla mitä sen toteuttamisesta seuraa. Hän sanoo: ”Hyvillä töillä ja rakkaudella on näet merkillinen sielullinen vaikutus ja seuraus: Jumalan, taivaallisen Isän näkeminen, sen suuren rakkauselämän näkeminen, joka on kaiken takana”.Kaiken kaikkiaan koko elämässään ja opissaan Jeesus haastaa meidät logiikalla, joka tuntuu kääntävän päälaelleen sen maailmanjärjestyksen, jossa me elämme. Olen aikaisemmin puhunut nasaretilaisesta paradoksaalilogiikasta. Hän ei kehota ihmisiä tavoittelemaan mainetta tai korkeita asemia. Ylpeyttä hän näyttää pitävän lähes kaikissa tilanteissa vaarallisena. Ensimmäiset tulevat Jeesuksen logiikassa viimeisiksi ja päinvastoin. Hän neuvoo seuraajiaan olemaan keräämättä omaisuuksia itselleen. Ahnehtiminen ja erilainen aineellinen ja henkinen kahmiminen kääntyy nasaretilaisessa paradoksaalilogiikassa jatkuvasti poisantamiseksi, luopumiseksi. Rakkauteen kuuluu Jeesuksen logiikassa toisen posken kääntäminen ja anteeksianto. Paradoksien kautta oppiminen on tietysti tuttua myös muista uskonnoista – ajatellaanpa vaikka taolaisuutta.

Kun Jeesus pani uuden ajattelun liikkeelle, heitti Paavali lisää vettä myllyyn. Paavalin rakkauden määritelmät korinttolaiskirjeessä ovat äärimmäisen kirkkaat ja tiukat, mutta kannattaa huomata, että hän puhuu minä-muodossa. Jo muutamassa lauseessa hän antaa meille kriteerin koko elämäämme varten. Hän sanoo: Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin, että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi…(Kor. 1. 13).

Paavali puhuu koko elämän mittaisella perspektiivillä. Hän puhuu asenteesta ja motiivista, jonka täytyy olla kaiken tekemisemme takana.

Paavali nostaa rakkauden kaikkein keskeisimpään asemaan ihmisen tekoja ja elämää punnittaessa. Kannattaa myös huomata, että hän puhuu minä-muodossa. Hän ei sano: Emme me olisi mitään tai me olisimme kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Ei. Hän sanoo Minä. Hän puhuu näin universaalia tekstiä. Mutta hän kohdistaa valokeilan itseensä.

Miten Jeesuksen elämänoppi sitten sopii tämän päivän maailmaan? Oletetaanpa, että ihmiset esimerkiksi Suomessa todella uskoisivat Jeesukseen. Uskoisivat mitä hän sanoo ja opettaa ja yrittäisivät sitä noudattaa. Millaista arvomaailmaa meille silloin täällä tarjottaisiin kouluissa, lehdistössä, televisiossa? Meillä korostettaisiin:

– totuuden puhumista

– heikkojen ja kärsivien auttamista, anteliaisuutta

– vaatimattomuutta ja hiljaisuutta

– ajatusten puheen ja tekojen puhtautta

– väkivallattomuutta, lempeyttä, armeliaisuutta

– lähimmäisenrakkautta, kaikki ihmiset nähdään saman Isän lapsina jne.

Kristillisten ihanteiden ja länsimaisen todellisuuden välinen ristiriita on tietysti ammoin huomattu. Sitä on helppo jäädä saarnaamaan tekemättä mitään. Siksi on syytä muistaa Pekka Ervastin sanat, että Jeesuksen etiikkaa ei ole tarkoitettu yhteiskunnalliseksi toimintaohjelmaksi, vaan se on yksilöllinen tie jokaiselle, joka uskoo siihen, mitä Jeesus sanoo, ja tahtoo sitä toteuttaa; siis kuitenkin jokaiselle ihmiselle joka haluaa pitää itseään kristittynä.

Kun me mietimme mitä Jeesus opettaa ja miten maailma toimii, näkyy ristiriita ilmeisenä. Uskon että tämä ristiriita pohjimmiltaan vaivaa länsimaista ihmistä jossain hyvin syvällä. Jos joku yksityinen ihminen sitten haluaa uskoa Jeesuksen opetuksiin ja yrittää lähteä niitä toteuttamaan omassa elämässään, nousee tämä ristiriita pintaan. Ihminen joutuu kriisiin. Sitä kovempaan mitä vakavammin hän tavoitteensa asettaa. Ja näin on hyvä. Kriisihän on ihana asia. Äidinkielen opettajani tuli joskus keskikoulussa luokkaan ja huusi ovelta:”Allah suokoon teille paiseita!” Ensimmäisen hämmästyksen jälkeen hän jatkoi: ”sillä paiseet puhdistavat veren!”

Kriisien kautta me kasvamme. Niinkuin alussa todettiin, me olemme tulleet tänne aineen maailmaan elämään syötyämme hyvän ja pahan tiedon puusta. Me olemme tulleet tänne polariteettien maailmaan, ristiriidan vastakohtien ja erillisyyden maailmaan ratkaistaksemme nämä vastakohdat ja löytääksemme niiden takaa ykseyden. On mielenkiintoista nähdä, että se tekniikka, jolla Jeesus opettaa seuraajiaan, on paradoksien tekniikkaa, jossa vastakohdat näyttävät muuttuvan toisikseen. Voidaan kysyä, kulkeeko tietoisuus polariteettien hallitseman aineen maailman, tämän dualismin maailman muuttumisesta lopulta ykseyden maailmaksi, jonkinlaiseksi paratiisilliseksi tilaksi nimenomaan paradoksisen ajattelun kautta? Toisin sanoen olentojen kulku paratiisillisesta ykseydestä syntiinlankeemuksen kautta on putoamista aineen ja polariteettien maailmaan, josta pikku hiljaa kehittyvän rakkauden avulla maailman paradoksisen ymmärtämisen kautta alkaa löytyä polariteettien takana oleva uusi ykseys, jota kohti henkisesti kehittyvä ihmiskunta kulkee.

Ne opetukset joita Jeesus antaa Vuorisaarnan käskyissään ja muuallakin puheissaan ja vertauksissaan liittyvät teosofisen ajattelun mukaan ihmisen kehityksessä niin sanottuun puhdistuksen tiehen, joilla valmistetaan opetuslapsia vihkimyksiin, henkisen rakkauden kokemuksiin. Jos me ajattelemme ihmisiä, jotka kulkevat tätä puhdistuksen tietä, huomaamme, että he monesti löytävät elämän ristiriitaisuuksiin avaimia paradoksien kautta.

Ihmiset alkavat nähdä kauneutta rumuudessa, he alkavat ymmärtää, että kärsimys onkin salapukuinen siunaus. He saattavat alkaa uskoa, että antamalla pois, luopumalla voi saada kaiken. He kohtelevat pahantekijöitä rakastavasti, koska tietävät, että loppujen lopuksi ei ole mitään muuta ratkaisua. He alkavat ymmärtää, että todellinen rakkaus syntyy antamisesta, eikä siinä kysytä, mitä minä saan. Kun ihminen alkaa ymmärtää paradoksisuutta, hän alkaa oppia, että mikrokosmoksessa, ihmisen sisällä on makrokosmos, universumi. Samaa asiaa tukee ajatus: niin alhaalla kuin ylhäällä, tai että kuolema on portti uuteen elämään. Tai niinkuin äsken huomasimme:kriisi on onnellinen asia. Pimeys on myös tarpeellinen, jotta voisimme ymmärtää valon, jne.

Jos vielä palaamme Paavalin sanoihin: vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski ja kilisevä kulkunen..

Suomessa meillä puhutaan tyhjien tynnyrien kolinasta tai niinkuin kuuluisa orkesterinjohtaja Duke Ellington sanoisi ”It don’t mean a thing if You ain’t got that swing” eli: Soitatpa mitä tahansa, jos se ei svengaa, ei sillä ole juuri merkitystä. Tätä vasken helinää kuuluu meillä täällä ympärillä runsaasti ja minä kuulen sen itsessäni. Rakkaudetonta yrittämistä ja touhuamista sitä maailmassa riittää.

Mutta miten me saamme tämän helisevän vasken soimaan? Miten kilisevä kulkunen viritetään niin, että siinä soi rakkaus?

Miten rakkautta voi opetella. Missä rakkautta opetetaan?

Rakkautta opetellaan joka paikassa ja sitä voi oppia kaikkialla.

Me opetamme sitä koko ajan toisillemme. Jouko Ikonen sanoo pienessä elämänohjekirjassaan ”12 avainta”: Rakasta kaikkia ihmisiä: sinulla ei ole maailmassa vihollisia, sinulla on vain opettajia.

Mielenkiintoista on huomata se, että jos sinä tahdot ja päätät panna rakkautesi koetukselle, jos sinä päätät olla tekemättä pahalle vastarintaa tai päätät suhtautua rakkaudellisesti ihmiseen, jota inhoat ja pidät vihollisenasi, sinun päätöksesi kuullaan ja sinua ohjaillaan tilanteisiin, joissa saat testata kykyjäsi. Sinua koetellaan ja sinua autetaan.

Rakkauden opetteleminen edellyttää rohkeutta. Se on aina itsensä alttiiksipanemista. Kun me lähdemme puhumaan rakkaudesta, kun me teemme rakkauden tekoja – tai kun yritämme ilmaista sitä mitä rakkaudesta syvimmin koemme esim. taiteen avulla; musiikin, tanssin, teatterin minkä tahansa avulla, me silloin aina paljastamme itsestämme sen, mikä on haavoittuvinta. Me luovumme silloin niistä rakenteista, joita me olemme koonneet itsellemme tunteaksemme olomme turvalliseksi. Tällaisissa tilanteissa voi tulla turpiin, kun suojaus on auki, mutta emme saa muistella kärsimäämme pahaa, vaan yrittää uudestaan.

Voi olla, että takki tässä hommassa vähitellen tyhjenee, rohkeus pettää ja tuntuu, että vaikka teimme parhaamme, emme sittenkään osaa. Tärkeintä on kuitenkin päättäväisyys, keskittyminen olennaiseen, luottamus siihen, että elämä kantaa. Olennaiseksi tulee ajatus: tapahtukoon Sinun tahtosi. Tätä minä kutsun uskoksi. Usko ei ole vain asioiden totenapitämistä, vaan aktiivista tahdon suuntaamaa toimintaa, jossa rakkaus on olennaisena sisältönä. Aina me tulemme tilanteisiin, joissa uskomme – myös uskomme rakkauteen, on lujilla.

Mutta kuinka voi ihminen oppia rakastamaan kaikkia ihmisiä, vihamiehiäänkin? Eikö siihen tarvita yli-inhimilliset voimat?

Kaikkien ihmisten rakastaminen on periaatteellinen tavoite. Käytännössä opettelu tapahtuu niiden ihmisten kanssa, jotka tulevat, tai jotka tuodaan meidän luoksemme.

Tästä huolimatta vaatimus on kova. Mistä löytyy minusta se kapasiteetti, se rohkeus se antautuminen? Kirkkokin tuntuu suhtautuvan varsinkin Jeesuksen käskyihin varovaisesti. Sanotaan, että kyllähän Jeesus esittää hienoja tavoitteita, mutta ei niitä ihminen pysty toteuttamaan. Paras kun uskoo vaan, että Jeesus on kuollut meidän syntiemme tähden, niin pääsee taivaaseen kuoleman jälkeen. Ei niitä kukaan muukaan, paremmatkaan ihmiset ole pystyneet toteuttamaan. Kirkko – toisin kuin teosofinen liike ja Ruusu-Risti ei pidä Jeesus Kristusta opettajana vaan pelastajana, vapahtajana.

Mutta edelleen on auki kysymys: mistä löytyy se kyky, se kapasiteetti ihmisen rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niinkuin itseään, niin että lähimmäinen on jokainen ihminen jonka kohtaan? Mistä löytyy se voima; enhän minä ole mikään Jeesus etkä sinä vai olemmeko me? Sanooko Jeesus itse tästä asiasta jotain? Kyllä. Kun Jeesus kehottaa meitä puhdistuksen tien ohjeissaan keskittymään olennaiseen, hän sanoo: ”Älkää huolehtiko, mitä söisitte ja joisitte ja mitä pukisitte päällenne”, vaan hän kehottaa meitä katsomaan lintuja ja kukkia, jotka eivät tällaisesta huolehdi ja silti ovat kauniimpia kuin koristautunein ihminen. Vaan, Jeesus sanoo: ”Etsikää ensin taivasten valtakuntaa niin tämä kaikki muu teille siinä ohessa annetaan”.

Mikä tämä taivasten valtakunta on? Se on se jumalkipinä, joka jokaisella ihmisellä on sisällään olkoon hän kristitty tai ei. Se on korkein Itse, se on Kristus meissä, niinkuin teosofit sanovat. Kaikissa maailman uskonnoissa tavoittelevat ihmiset tätä yhteyttä korkeampaan Itseensä.

Se on tila jossa ihminen pääsee kosketuksiin kosmisen voiman ja rakkauden, Jumalan rakkauden kanssa itsessään, omassa hengessään. Jeesus sanoo, että Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä. Siinä tilassa ihminen kykenee tuntemaan suurinta rakkautta, mitä voi maan päällä tuntea. Tätä yhtymistä kuvaillaan nirvanatilana, moksana, samaadhina. Mystikot lännessä puhuvat kosmisista tai mystisistä häistä. Hääthän ovat rakkauden suuri juhla.

Kun opetuslapsi lähtee kulkemaan puhdistuksen tietä, opettelemaan laajenevan rakkauden aakkosia, hän saattaa matkan varrella kohdata pienempiä ja suurempia kosmisen tajunnan hetkiä. Kaikki nämä tapahtumat antavat etsijälle ymmärtämystä ja luottamusta. Ymmärtäminen on rakkauden opettelun tärkeä osa. Luottamus taas vahvistaa uskoa, joka opetuslapsella vähitellen muuttuu tiedoksi.

Kaikki tämän etsintä ja kamppailu voi tapahtua tässä aivan arjen keskellä, hiekkalaatikolla ja ostarilla, siinä samalla aikaa, kun opettelemme ihan sitä arkirakkautta vaimojemme ja aviomiestemme kanssa.

Totuuden etsijän ei tarvitse lähteä vuorille erakoksi tai eristäytyä maailmasta luostariin. Jeesus Kristuksen suuruus henkisenä opettajana oli nimenomaan siinä, että hän elämällään ja opetuksillaan osasi niin kirkkaasti tuoda jumalallisen rakkauden mallin. Hän toi sen tähän ihmisten keskuuteen, arkeen, sinne missä tavalliset ihmiset ovat; sysityt ja syrjityt, portot, varkaat, halveksitut ihmiset, ihmiset, ”joista ei ole kenellekään mitään hyötyä”.

Ennen Kristusta – niin sanotun vanhan liiton aikana totuuden etsijät joutuivat menemään mysteeriolaitoksiin, erämaahan ja luostareihin harjoittamaan ankaraa askeesia. Valaistumiskokemuksen saattoi etsijä tuolloin kohdata vain unitilassa. Kristuksen tie, uuden liiton tie on puhdistautumisen tie, jossa Jeesuksen opetuksia seurannut oppilas voi kohdata mestarinsa keskellä arkea – ei unessa vaan aivan päivätajuisena valvetilassa.

Kun vanhan liiton tiellä ihminen pyrki ja ponnisteli Jumalan yhteyteen, oli se tie ikäänkuin elämästä irtautumisen tie, elämänhalun kuolettaminen askeesin avulla ja ihmisen kohoaminen jumalyhteyteen, jonkinlaiseen taivaalliseen tilaan. Uuden liiton tie on Jeesus Kristuksen avaama rakkauden tie, jossa totuudenetsijän tai Jeesuksen seuraajan ei ole erkauduttava arkielämästä taivaallisiin tiloihin ja näkyihin, vaan yritettävä tuoda sitä Jeesuksen opettamaa taivasten valtakuntaa tänne maan päälle. Näin kertoo meille suomalainen mystikko Pekka Ervast, jota luterilainen kirkkomme jostain käsittämättömästä syystä edelleen pelkää ankarasti.

Puhdistuksen tiellä muuttuu vähitellen myös meidän sukupuolisuuteen sidottu rakkauselämämme. Eräs mies kysyi Forum Humanumin rakkaus -luentosarjan keskustelussa, että mitä me sitten teemme kun kaikki ovat pyhimyksiä. Mitä hauskaa meillä sitten on? Mitenkä ihmissuku maapallolla jatkuu? Se on hyvä kysymys, erittäin olennainen kysymys. Aina kun on kysymys kehityksestä on jätettävä jotain taakseen, aina luovuttava saadakseen jotain uutta (luovu- uus!), mutta ei väkisin. Itseään ei pidä pakottaa. Henkiselle kehitystielle – poisantamisen, luopumisen, anteeksi antamisen ja epäitsekkään rakkauden tielle – ei pidä pakottaa itseään. Rakkaus voi elää vain vapauden ilmapiirissä. Pakottaminen kääntyy aina jossain vaiheessa itseään vastaan. Se liittyy aina vähän suvaitsemattomuuteen ja tuomiohenkeen. Luennon pitäjä sitten vastasi kysyjälle, että sitten kun ihminen on näin pitkällä, hän voi tehdä ihan mitä vaan!

”Vain sillä ken on vapaa, valmis lähtöön, on voimaa murtaa tottumuksen kahleet” laulaa Hermann Hesse. Kun vanha käytäntö ei enää tyydytä eikä riitä,on luonnollista tarttua uuteen.

Tieteellisessä tutkimuksessa esitetään työhypoteeseja. Tutkitaan jotain asiaa ja tehdään olettamuksia, hypoteeseja (Jos A on 1, niin ehkä samoissa olosuhteissa B:kin on 1 tms.).

Salatieteellisessä tutkimuksessa työhypoteesina on usko. Meidän on uskottava, että henkisen rakkauden kokeminen on jotain enemmän kuin fyysisen rakkauden kokemukset. Jos tätä uskoa ei ole, ei tahdo löytyä motivaatiota lähteä edes puhdistuksen tielle. Tätä motivaatiota lisäävät meille ne vanhempien veljiemme puheet ja kirjoitukset, joissa he paljastavat kokemuksiaan kosmisesta rakkaudesta.

Pekka Ervast, suomalainen kristinuskon tutkija ja tietäjä raottaa meille sitä tulevaisuutta, joka on meillä miehinä ja naisina keskinäisessä rakkaudessamme jossain tulevaisuudessa. Hän sanoo:

”Ikuisen elämän saavuttaminen on siis kaikista pisin ja vaivalloisin tie. Se on suuri salaisuus, joka saavutetaan ainoastaan siten, että ihminen kokonaan osaa muuttaa sukupuolivoiman sisäiseksi, henkiseksi voimaksi.” – ”Miten luominen tapahtuu tässä näkyvässä maailmassa, se on tämän näkyvän maailman asia. Rakkaus, joka on oleva tuon luomisen takana ja ehtona, ilmenee siinä, että kaksi sydäntä sykkii samalla tavoin”. Ja Ervast jatkaa:” Ja me inhimillisinä olentoina olemme juuri oppimassa elämän ja rakkauden läksyä ja oppimassa sillä tavoin, että nousemme ylöspäin takaisin. Kun olemme oppineet nyt, että sydän sykkii toista vastaan ja syleilyssä luomme”, sanoo P.E. kauniisti sukupuolirakkaudesta ja jatkaa -”Niin meidän täytyy oppia rakastamaan sillä tavoin, että katselemme toisiamme silmiin ja sillä tavoin luomme ( siis luomme uutta elämää). Se vaatii meiltä jo suurta ihmeellistä puhtautta. On suurenmoinen ponnistus ihmissielulle edessään, ennenkuin hän tulee sellaiseksi enkeliritariksi, että hän katselee toista silmiin ja rakastaa sillä tavoin, ei sen lähemmin.” Näin sanoo P.E. kirjassaan Johanneksen evankeliumi.

Minä uskon, että me olemme matkalla kohti suurta yhteisyyttä, suurta veljeyttä, suurta ykseyttä. Tällä hetkellä me ikäänkuin soitamme orkesterissa, jossa soolosoittimina on heliseviä vaskia ja kiliseviä kulkusia ja lyömäsoitinosastossa tyhjiä tynnyreitä. Joskus silloin tällöin saamme nauttia taiteilijavierailuista; meille käy joku opettamassa soittoa, joka värähdyttää ja koskettaa kaikkien sydämiä. Joku sellainen mestari soitollaan virittää kaikki ihmiset kuuntelemaan suurta laulua – niinkuin Jeesus Kristus, Niinkuin Fransiskus Assisilainen, niinkuin Väinämöinen.

Kaikki he ovat kuulleet sfäärien musiikkia. Mutta sitä ei voi sellaisenaan soittaa vielä täällä. Me emme osaa sitä kuunnella. Toisaalta sfäärien musiikki soi jo kaikkialla. Vain ne harvat meistä, jotka ovat harjoittaneet ja virittäneet itsensä tarpeeksi herkiksi, voivat sitä kuulla.

Muistan kuvan joka liittyy tähän. Se kuva on peräisin yhdestä elämäni upeimmista elokuvakokemuksista, neuvostoliittolaisen elokuvaohjaajan Andrei Tarkovskin mahtavasta elokuvasta STALKER. Kun elokuvan kolmikko: tiedemies, kirjailija ja opas, johdattaja eli stalker ovat palanneet tutkimusmatkaltaan tuntemattomalle vyöhykkeelle, jossa he ovat lopulta jakaneet yhteisen henkisen kokemuksen, palaa Stalker jälleen kotiinsa synkkään hökkeliin, katkerana nalkuttavan vaimon ja ramman tyttären luo, maisemaan, jossa atomimiilut varjostavat saastuneita rantoja. Ainoa lohtu on rämä matkaradio joka vaimeasti soittaa Ludwig van Beethovenin yhdeksännen sinfonian suurta finaalia: Oodia Ilolle.

Paavalin sanat: nyt minä näen ikäänkuin kuvastimessa, mutta silloin minä näen silmästä silmään, muuttuivat: täällä me kuulemme kuin rikkinäisestä matkaradiosta, mutta siellä me kuulemme elävää musiikkia. Me olemme itse elävää musiikkia.

Entä miten saada helisevän vasken ja kilisevän kulkusen soittajat tai tyhjien tynnyrien rummut ja palikat sellaiseen vireeseen, että niillä voisi soittaa sfäärien musiikkia – sitä kaikkiallisen rakkauden universaalista musiikkia, jota suuret säveltäjät tai vihityt, kuten filosofi Platon, ovat joskus kuvanneet? Kysymys on meidän jokaisen oman soittimen virittämisestä. Se soitin olemme me. Soitin on pidettävä kunnossa ja rakastettava sitä, sillä sellaista soitinta ei ole toista tässä kosmoksessa. Se on viritettävä soimaan mahdollisimman puhtaasti. Se on viritettävä rakkaudella, ja se on viritettävä ja harjoitettava soimaan rakkautta, muuten ei synny harmoniaa. Tämä kaikki on mahdollista. Universumin soittokunta odottaa uusia soittajia, joita valmistuu pikku hiljaa Telluksen musiikkikoulusta. Ja sfäärien soittokuntaan mahtuu. Me kaikki tulemme soittamaan siinä bändissä. Jamit tulevat olemaan taivaalliset!