Pääkirjoitus: Ruusu-Risti 1/2023

Jarmo Anttila

Esitelmäni Vesimiehen aika vei minut muistelemaan nuoruuteni kiihkeään kapinaan silloista vallitsevaa yhteiskuntaa ja yleistä arvomaailmaa kohtaan. Sitä ilmensi pitkät hiukset, värikkäät vaatteet ja musiikki. Rauhan ja rakkauden sanoma sai meidät tietysti tuomitsemaan Vietnamin sodan ja näkemään USA:n pahana. Tätä propagandaa käytti rakas naapurimme Neuvostoliitto varsin taitavasti julistaessaan omaa sanomaa kansojen välisestä veljeydestä kommunismin lipun alla. Siihen en sentään langennut, koska siellä ei hyväksytty läntistä rock-musiikkia. Siellä ei siis ollut vapautta. Myös Prahan miehitys 1968 auttoi avaamaan silmiä, vaikka työläisperheen lapsena olinkin vasemmalle kallellaan. Uskoin humaaniin sosialismiin, jota Pekka Ervast ja monet muutkin teosofit 1900-luvun alussa julistivat. Tiesin jo nuorena, etten mene koskaan armeijaan, vaan valitsen siviilipalvelun. Kun sitten kutsunnat oli järjestetty kotikaupungissani Lahdessa kirkkoherran viraston tiloissa, sydämistyin tuosta pyhäinhäväistyksestä. Kieltäydyin armeijasta ja erosin samalla kirkosta. Katsoin, että välini tämän yhteiskunnan kanssa tuli kerralla selväksi. Voi nuoruuden mustavalkoista idealismia.

Siviilipalveluspaikkani oli Haapamäki-Virrat tietyömaa ja meitä oli siellä parisenkymmentä sivaria ja myös sen ajan työllistettyjä tavallisia työmiehiä. Osa paheksui tietysti meitä, mutta siellä oli myös sodan käyneitä miehiä, jotka ymmärsivät. Olin tuolloin jo Ruusu-Ristin jäsen ja kävinkin Jyväskylässä Ilmarisen kokouksissa. Palvelusaika oli vuoden ja siitä olin puoli vuotta tietyömaan sepän pajassa sällinä. Teroitimme rautakankia ja lekameisseleitä, joilla lohkotaan kiviä. Siitä jäi into sepän työhön, josta tulikin myöhemmin ammattini. Ketkä tekivätkään ensimmäiset aseet ja ratkaisivat metallien arvoitusta? Seppien ammattikuntaa voisi siitä syyttää mutta he tekivät myös työkalut ja takoivat aurat. Ilman seppiä eivät monetkaan ammatit olisi olleet mahdollisia, ja he mahdollistivat siten kulttuurien kehityksen, niin hyvässä kuin pahassa. Miekat piti takoa auroiksi, oli rauhan sanoma sepille. Vielä ollessani oppipoikana ja sällinä pajassa teroitimme auran teriä 1980-luvun alussa Espoossa. Sälli oli päälle lyöjä, joka 6 kg lekalla löi sepän ohjaamaan kohtaan taottavaa kappaletta. Parikin viikkoa saatettiin teroittaa auran vantaita aina syksyisin, kun kynnöt oli tehty maatiloilla. Tuo on jo mennyttä maailmaa ja auroja ei enää sillä tavoin teroiteta. Ostin joskus Helsingin kauppatorilta kaulakorun venäläiseltä myyjältä. Hän oli lehtisahannut 50 kopeekan -kolikossa olevan auraa takovan sepän kuvan irti ja tehnyt siitä kaulariipuksen. Tuokin taitaa olla mennyttä maailmaa ikävä kyllä.

Sepät ovat sen verran harvinainen ammatti, että se on synnyttänyt jonkinlaisen ”seppäveljeyden” meidän kesken myös kansainvälisesti. Niissä merkeissä sepät ovat järjestäneet konferensseja ja festivaaleja ympäri maailmaa ja olen myös itse niille osallistunut. Olen osallistunut seppien kokouksiin Walesissa, Saksassa, USA:ssa kahdesti, Virossa useasti ja kerran Ukrainassa v. 2011. Tämä Ukrainan matka on nyt tullut sodan myötä erityisesti mieleen. Minulle jäi vaikutelma vahvasta kulttuurikansasta, joka yrittää toipua pitkästä kommunismin kaudesta. Näiden kokoontumisten aikana on Ukrainassa ollut tapana tehdä jollakin teemalla yhteinen takorautainen taideteos. Täytyy vain toivoa, ettei ohjukset niitä tuhoa. Tämä sota on koetellut minun pasifistista maailmankatsomusta. Se järjetön ja tarkoituksellinen tuho vailla sotilaallista merkitystä, kohdistuen vain siviilikohteisiin. Luulin ettei tällainen olisi ollut enää mahdollista Euroopassa. Jostakin minussa kumpuaa isoisieni perintö oikeutetusta puolustautumisesta, kuten ukkini tekivät. On helppoa olla rauhan mies niin kauan, kun ei joudu koetukselle asiasta. Ei liene vaikea arvata, kenen puolella ovat sympatiani. Erityisen raskaaksi sen tekee venäläisen klassisen kirjallisuuden merkitys oman identiteettini rakentumisessa. Aivan kuin minut olisi petetty.

Kalevalan päivän lähestyessä olen taas paneutunut sen runojen kauneuteen ja syvälliseen viisauteen. Kuinka se on inspiroinut taiteilijoita ja säveltäjiä. Mutta edelleen on Kalevalan syvempi ymmärrys ja tieto lähes täysin hukassa. Voisi melkein yhtyä Pekka Ervastin sadan vuoden takaiseen huudahdukseen, ettei mitään ole kadotettu, kun ei ole vielä edes löydetty. Ruusuristiläiset taiteilijat ja säveltäjät ovat ammentaneet sieltä inspiraatiota. Myös tiedollista ymmärrystä ovat useat jäsenemme avanneet esitelmien ja kirjojen myötä. Ilman teosofisia avaimia ei Kalevalan runot kuitenkaan avaa syvällisempää sisältöään. Silloin se saattaa jäädä vain Lönnrotin sepustukseksi valtavasta kansanrunojen määrästä kuten jotkut nyt esittävät. Runotkin ovat pääsääntöisesti lainaa muiden kansojen taruista ja mytologioista. Vai onko niin, että niissä täytyy olla jokin totuus takana, kun ne on omaksuttu läpi vuosituhanten kielestä ja kansasta riippumatta? Jääköön tämä itse kunkin pohdittavaksi ja löydettäväksi.