Pääkirjoitus: Ruusu-Risti 4/2010

Jarmo Anttila

Ruusu-Risti – lehden toimitus pyytää anteeksi lehden laihoja numeroita ja myöhästymistä. Syyt ovat olleet moninaiset, kuten sairaus, remontti jne. Yritämme parhaamme saadaksemme loppuvuoden numerot lukijoille.

Käytännössä emme ole kyenneet toimittamaan kuutta numeroa useinkaan, joten ensi vuodelle harkitsemme toimittavamme minimissään 4 lehteä, saattaa niitä kuitenkin tulla enemmänkin, jos Korkein katsoo sen tarpeelliseksi ja väki ahkerasti tarttuu kyniinsä ja tietokoneisiinsa. Pyrkimyksemme kuitenkin on toimittaa laadukasta ja sisältörikasta Ruusu-Risti – lehteä.

Omatunnon ja Tietäjän perillisenä lehti on toiminut jo yli sata vuotta, ja vaikeuksia on ollut ennenkin. Uskomme kuitenkin ruusuristiläiselle maailmankatsomukselle olevan vielä tarvetta. Kuten Mestarimme sanoi pari tuhatta vuotta sitten: eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän”.

14. marraskuuta Ruusu-Risti vietti 90-vuotispäiväänsä. Ruusu-Rististä Suomessa ei voi puhua mainitsematta Pekka Ervastia. Hänen työtään olemme jatkaneet, mutta hänen veroistaan tietäjää ei Suomessa ole ilmaantunut. 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku olivat poikkeuksellisen rikasta aikaa henkisten tietäjien suhteen. Onhan heitä toki nytkin, mutta ei kukaan ole mielestäni yltänyt Helena Petrovna Blavatskyn, Rudolf Steinerin ja Pekka Ervastin mittoihin.

Minulla oli ilo vierailla viikko Intiassa, Dharamasalassa. Nuoruudessani tunsin voimakasta kaipuuta Intiaan, mutta vasta nyt sinne pääsin. Nykyisin Finnair lentää suoraan Delhiin ja suotuisan ”karman” ansiosta saimme vielä ”business” – paikat koneeseen yhdessä Rauno ja Leena Rinkisen kanssa. Matkan tarkoituksena oli tavata Nepalissa toimivan buddhalaisen Porong-luostarin ja sen yhteydessä toimivan lapsikylän ja koulun tukijoita ja munkkeja. meitä olikin lopulta yhdestätoista maasta 187 henkilöä paikalla. Suomesta oli meidän lisäksemme runsas joukko teosofeja. Meitä oli kaikkiaan 27 ja ainoastaan Ruotsista oli runsaampi joukko mukana; 57 henkilöä. Tämän avustustyön keskeinen henkilö on Geshen Pema Dorjee, joka väsymättä kiertää ympäri maailmaa etsien tukijoita kouluille, lapsikylille ja sairaaloille Intiassa ja Nepalissa. Hän on buddhalainen munkki ja usein vieraillut myös Suomessa. Olinkin hänen opetusluennollaan Helsingissä Teosofisen Seuran tiloissa 24.11.

Matkan huipennus oli Hänen Pyhyytensä Dalai Laman tapaaminen. Vierailua edelsivät tiukat turvatoimet ja ruumiintarkastus. Dalai Lama piti lyhyen puheen, jossa hän pahoitteli Kiinan päättäneen kieltää Tiibetissä opetuksen tiibetin kielellä. He siis haluavat kiinalaistaa koko Tiibetin!

Dalai Lama oli hyvin huolissaan Tiibetin kielen ja kulttuurin säilymisestä. Hän myös kertoi yhteisistä hankkeista kolmen yhdysvaltalaisen yliopiston kanssa. Vaikka tiede on ansiokasta ja tärkeää, ei se näy tuovan ihmisille mielenrauhaa ja onnea. Buddhalaiset henkisen harjoitukset ja meditaatio ovat tutkimuksen aiheena, jota tutkimusta tehdään yliopistojen ja luostareiden yhteistyönä. Aika näyttää, mitä siitä syntyy. lahjaksi veimme Hänen Pyhyydelleen Kalevalan ja Pekka Ervastin Kalevalan avaimen, Jeesuksen salakoulun ja Vuorisaarnan englanninkieliset versiot. Saimme myös vierailla Karmapan luostarissa, ja lyhyellä audienssilla hänen itsensä luona. Luostarin yhteydessä oli myös koulu, josta pikkupojat kaavuissaan ryntäsivät välitunnille pelaten jalkapalloa tyhjällä muovipullolla.

Aikuiset munkit lukivat rukouksia temppelissä rumpujen tahdissa ja pitkien torvien törähdysten saattelemana.

Koko matkan ajan meistä huolehti Delhin Tiibet-keskuksen ystävällinen Tsödag, joka oli järjestänyt majoitukset, tilasi taksit, sopien hinnat. Tämä on erityisen tärkeää Intiassa, jossa tulee niin helposti huijatuksi.

Meillä olikin pitkät taksimatkat, sillä Delhistä Dharamsalaan on 750 km ja matka kesti 13 tuntia, palatessa 12 tuntia. Kyyti oli kyllä aika hurjaa. sillä Intian liikennesäännöt ovat vain viitteellisiä. Taksikuski totesikin nauraen: No rules, no rules!”, kun puikkelehti riksojen, traktoreiden, rekkojen. härkävankkureiden, moottoripyörien, pyhien lehmien, koirien ja vuoristossa apinoiden seassa. Täytyy vain luottaa kohtaloonsa ja karmaansa!

Intian silmiinpistävä köyhyys, roskaisuus ja kaikkinainen epäjärjestys on länsimaalaiselle ja varsinkin suomalaiselle hurja kokemus. Dharamsala oli intialaisen mittapuun mukaan siisti pikkukaupunki ja varsinkin sen yläkylä, jossa on Dalai Laman asunto. Sielläkin tosin lehmät yhdessä koirien kanssa tonkivat roskiksia, ja spitaaliset sormettomine käsineen kerjäsivät avustuksia. Heitä ei oikein pystynyt ohittamaan antamatta heille jotakin. Oli kuin olisi siirtynyt Jeesuksen aikaan parintuhannen vuoden taa.

Ihmiset olivat noin yleensä kuitenkin tyytyväisen oloisia. Varsinkin aamuisin näki iloisia vanhuksia, jotka kiersivät meditaatiopolkua, joka kiertää kukkulan ympäri. Sen huipulla on Dalai Laman asunto ja Temppeli. Polunvarren kiviin on kaiverrettu kohokuvin: ”om mani padme hum” mantraa, tuhannet liput ja kymmenet rukousmyllyt toistivat sitä. Saimme osaksemme erityisen kauniita hymyjä mummoilta, jotka myös kiersivät tuota polkua keppi toisessa ja rukousmylly toisessa kädessä, mumisten ”om mani padme humia” mennessään.

Myös monet nuoret kulkivat tuon polun ennen päivän askareita ja töitä. Buddhalaisten myötätunnon opetus ilmiselvästi kantaa hedelmää. Vaikka buddhalaisuus toteaa elämän olevan kärsimystä, niin ainakin monet heistä näyttävät iloisilta. Dalai Lama itse parhaana esimerkkinä.

Joskus olen tosin epäillyt, että hän katsoessaan meidän länsimaisten touhuja ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Viisaana miehenä hän on kuitenkin todennut, että nauru on parempi tapa auttaa meitä. Aivan kuten mekin saatamme hyväntahtoisesti nauraa lasten kysymyksille ja heidän tietämättömyydelleen. Samalla tavoin kai viisaiden on pakko hymyillä tälle hassulle sakille, jota myös ihmiskunnaksi kutsutaan.

Sillä kyllä Intiaa katsoessa tuli mieleen, että on tämä Elämän Koulu hurjaa jumalten leikkiä, lilaa, kuten intialaiset sanovat. Kyllä me täällä Suomessa ja yleensä pohjoismaissa elämme aivan ihmeellistä elämää. Meidän ongelmamme ovat pieniä Intiaan verrattuna.

Ja näitä intialaisia on kohta miljardi! Buddhalaisuuden monet keskeiset opetukset ja varsinkin buddhalaisuuden eettinen puoli ovat hyvin lähellä teosofiaa. Ja kuitenkin buddhalaisuus on vain uskonto, ja totuus on kaikkia uskontoja korkeampi. Buddhalaisten opetus sielunvaelluksesta, eli ihminen voi mahdollisesti jälleensyntyä eläimeksi, ei ole mielestäni filosofisesti oikein pätevää. Ehkä Intian ja Tiibetinkin maalaisten elämä ei paljon poikkea kotieläinten elämästä kaikessa yksinkertaisuudessaan. Lienevätkö tämä saanut ihmiset moisiin aatoksiin? Itse tunsin lievää myötähäpeää, kun Pema luentonsa päätteeksi alkoi puhua tästä. Olisin halunnut kysyä häneltä, kuinka etana elää hyvän elämän voidakseen jälleensyntyä perhosena! Tai mikä on koiran hyvä elämä? Uskontojen keskeinen ominaisuushan on opinkappaleet, dogmit, joista pidetään kiinni vaikkakin, jos ei järjettöminä, niin ainakin epätäydellisinä. Tässä piilee kenties buddhalaisuuden pukinsorkka.

Intiassa myös törmäsi tappamattomuuden kääntöpuoleen, elämän suojeluun, jota Suomessa sanotaan eläinrääkkäykseksi. Karmapan luostarin pihalla oli muuli, jonka molemmat etujalat olivat loukkaantuneet, ja sen oli ilmiselvästi vaikea seisoa. Hyväntahtoiset munkit toivat sille ruokaa, ja se sai odottaa siinä kuolemaansa. Itse näin, että sen kärsimykset olisi ollut syytä lopettaa heti.

Suuria ja vaikeita kysymyksiähän on tämä maailma tulvillaan. Onneksi minun ei tarvitse niitä kaikkia ratkaista, vaikka nuorena niin luulin. Enhän osaa oman elämänikään pulmia aina oikein ratkaista. Silloin on hyvä turvautua viisaampien apuun, niihin edellä kulkijoihin, jotka ovat viitoittaneet tietä ihmiskunnan auttajina. Vanha sananlasku sanoo: ”sitä kuusta kuuleminen jonka juurella asunto”. Itse tulkitsen tämän nyt niin, että yritän kuulla, mitä Pekka Ervast, suomalainen tietäjä on sanonut.

Hyvää adventin aikaa kaikille olennoille!