Pääkirjoitus: Ruusu-Risti 2/2019

Jarmo Anttila

Tuntuu kuin 1900-luvun alkuvuosikymmenten kiinnostus esoteeriseen filosofiaan olisi taas herännyt henkiin. Ainakin Helsingin Sanomat on kirjoittanut tuon ajan taiteilijoiden kiinnostuksesta spiritualismiin, teosofiaan, ruusu-ristiläisyyteen ja antroposofiaan. Olen kyllä ruusuristiläisenä ollut siitä tietoinen useiden taiteilijoiden osalta. Joka tapauksessa on hyvä että suuri yleisö tulee myös tietoiseksi esoteeristen virtausten vaikutuksesta maamme eturivin kuvataiteilijoihin. Yleensähän menneissä tutkimuksissa tuo asia on vaiettu tai sivuutettu muutamalla lauseella antamatta sille sen suurempaa merkitystä heidän ajatteluunsa. Panu Rajala tunnustaa reilusti Eino Leinon elämänkerrassaan olevansa kykenemätön arvioimaan teosofian vaikutusta Leinon elämässä. Minulle taas Alla kasvon kaikkivallan paljastaa Leinon syvällisen ymmärryksen teosofiasta ja hänen henkiset kokemukset. Kun Helsingin Sanomien tämän keväinen Teema liite oli tehty Minna Canthista, jäi siitä uupumaan jotain oleellista. Siinä mainitaan että hän oli kiinnostunut spiritismistä. 1800 -luvun lopulla se oli varsin yleistä joskin ehkä rohkeaa. Olihan kirkko toki tuominnut kaiken tuollaisen. Mutta mistä Minna Canth sai horjumattoman rohkeuden ja terävän totuuden miekan, sanan säilän, jolla viilsi auki aikansa kaksinaismoraalista ja epäoikeudenmukaista sääty-yhteiskuntaa. Ruusuristiläinen kirjallisuudentutkija Sylvi Pöyry kirjoitti Minna Canthista 1994 mm. seuraavaa:”Minna Canthista tehtyjä tutkimuksia lukiessaan ei voi olla huomaamatta, että hänen elämässään on ainakin yksi sellainen alue, jonka kaikki tutkijat ovat sivuuttaneet. Monet mainitsevat hänen kiinnostuksestaan luonnontieteisiin, psykologiaan ja erilaisiin filosofisiin virtauksiin ja tolstoilaisuuteenkin, mutta hänen suhteensa teosofiaan on vaiettu. Kirjoissaan ja näytelmissään Minna Canth ei käyttänyt teosofista terminologiaa, joten kirjallisuuden tutkijoiden ei ole tarvinnut siihen asiaan puuttua, mutta hänen kirjeenvaihtonsa ja kirjastonsa todistavat, ettei teosofia ollut hänelle mikään ohimenevä tai merkityksetön harrastus. <Hämmästyttävää onkin ettei elämänkertojen kirjoittajat sitä mainitse. Vuonna 1887 kirjeessään Hilda Aspille kirjailija kertoo ruvenneensa tutkimaan teosofiaa ja ajattelevansa sitä yötä päivää. Seitsemän vuotta myöhemmin hän kirjoitti Gustav von Numersille olevansa edelleen kiinnostunut teosofiasta ja spiritualismista. Hän oli Ruotsissa ilmestyneen teosofisen lehden tilaaja ja kertoi hankkineensa kaikki kirjat, mitä alalta oli ruotsiksi ilmestynyt. Hän ihaili erityisesti Annie Besanttia, mutta muidenkin teosofien kirjoja oli hänen kirjastossaan, kaikki runsaasti alleviivattuja ja lukijan kommenteilla varustettuja.

On tietenkin mahdotonta arvioida missä määrin teosofia on vaikuttanut Minna Canthin tuotantoon, mutta tiedämme että teosofisen liikkeen ihanteet totuudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä ovat täysin identtiset kirjailijan omien ihanteiden kanssa. H. P. Blavatskyn näkemys velvollisuuksistamme koko ihmiskuntaa, perhettä ja läheisiä kohtaan, mutta erityisesti niitä kohtaan jotka ovat meitä köyhempiä ja avuttomampia, voisi yhtä hyvin olla jonkin Minna Canthin teoksen mottona kuin H.P.B:n Teosofian Avaimen sivuille painettuna.” Näin siis Sylvi Pöyry omassa tutkielmassaan. Minna Canth sai kestää aikanaan ankaraa kritiikkiä niin kirkon kuin yliopistosivistyneiden taholta. Tämän päivän lukijana ei voi kuin vain ihmetellä sen ajan miesten puheita. Onneksi historia joskus korjaa vääryydet. Nyt voimme ihailla Minna Canthin muotokuvaa Norwegian lentoyhtiön lentokoneen peräsimeen maalattuna ja hänen mukaansa nimettynä lentokoneena. Norjalaisetkin ovat ymmärtäneet hänen suuruutensa, mutta häntä kritisoineet miehet ovat jääneet historian häpeään.

Ilahduttava kirjauutuus tältä saralta on Nina Kokkisen väitöskirjaan perustuva Totuudenetsijät, esoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa, jota suosittelen kaikille lämpimästi. Kirja antaa varsin seikkaperäisen kuvauksen kyseisten taiteilijoiden pohdinnoista teosofian ja spiritualismin parissa sekä niiden vaikutuksesta heidän taiteeseen. Pekka Halosella oli myös vahvaa tolstoilaista inspiraatiota taustalla. Tuusulan järven taiteilijayhteisössä näkyi Arvid Järnefeltin vaikutus, mutta ainakin itse löysin Pekka Ervastin kirjoja Halosenniemen ja Ainolan kirjahyllystä. Nina Kokkisen kirja tuo esiin varsinkin Akseli Gallen-Kallelan vahvan innostuksen P.E: n Kalevalan avaimeen. Tämä teosofia innostus ei tietenkään ollut vain suomalaisten taiteilijoiden yksinoikeus. Kansainvälisenä liikkeenä se vaikutti vahvasti monen kuuluisan taiteilijan taiteen taustalla. Epäilemättä Pariisi, joka oli tuon ajan taiteen keskus, innosti symbolismin ja teosofian piiriin taiteilijoita. Minulle uusi nimi oli Frantisek Kupka (1871-1957) jonka näyttely Ateneumissa oli tänä keväänä. Ruusuristiläinen kuvanveistäjä Heikki W. Virolainen hehkutti aina Wassily Kandinskyn ja Piet Modrianin taidetta ja heidän teosofista taustaa. Eikä kannata unohtaa Hilma af Klinttiä. Meille ruusuristiläisille on tietysti rakas Emil Halonen, josta on ilmestymässä Minna Kettusen tekemä elämänkerta. Jäämme odottamaan sitä suurella mielenkiinnolla.

Ruusu-Risti -lehti
toivottaa virkistävää ja
antoisaa kesää kaikille.